Marinoitu parsakaali

Yksinasuvan ja kiireisen ihmisen kokkailu on valitettavasti jäänyt niin vähiin, ettei tänne ole oikein ollut mitään uutta sanottavaa. Arki pyöri puolitoista vuotta kalliilla lounasruoalla ja satunnaisesti iltaisin väännetyllä pastalla tai salaatilla. Aika usein olen myös syönyt pussinuudeleita (!), kun tulee työpäivän ja harrastusten jälkeen kotiin yhdeksän aikoihin. Ja mun pitäisi tässä vakuuttaa, että ruoanlaitto on hyvää, halpaa ja nopeaa! Suutarin lapsilla ei näköjään ole kenkiä. Ja mulla tässä kuviossa ei ole edes useampia suita ruokittavana kuin omani.

Mutta vinkkaanpa nyt silti. Salaattiin saa kätevästi ruokaisuutta ja ravintoaineita lisäämällä sinne marinoitua parsakaalia. Parsakaali on ihan huippu raaka-aine, se säilyy pitkään ja sisältää monia hyödyllisiä ravintoaineita. Wikipeedia sanoo näin:

Tuore parsakaali sisältää rautaa, A-vitamiinia, C-vitamiinia, folaattia, kaliumia, kalsiumia, fosforia, ravintokuitua ja K-vitamiinia. Moniin muihin tuoreisiin kasviksiin nähden tuore parsakaali sisältää myös runsaasti proteiineja, alfalinoleenihappoa, B2-vitamiinia ja steroleita. Yksi parsakaalin kukinto sisältää puolitoistakertaisesti päivän C-vitamiiniannoksen.

Osa näistä, esim. C-vitamiini, tuhoutuu pitkässä kypsennyksessä, joten parsakaalille suositellaan joko nopeaa kypsentämistä tai syömistä raakana.  Itse törmäsin raakaan parsakaaliin eräässä salaattibaarissa, ja vaikka vähän nyrpistin nenääni, on se lopulta aika mauton ainesosa. Mutta tykkään siitä, kuinka se rouskuu hampaissa.

Yleisestä luulosta huolimatta myös parsakaalin varsi on syötävää. Se tosin kannattaa kuoria, sillä ulommainen kuori on inhottavan puumainen. Ei haittaa, jos kuoriminen ei ole kovin tehokasta ja varteen jää vihreitä raitoja, mutta suurin osa siitä on hyvä poistaa. Sitten vaan pilkotaan ja sekaan.

Koko parsakaalin voi iskeä marinadiin syömistä edeltävänä iltana ja ottaa siitä lautaselle vain tarvitsemansa osan. Parsis säilyy yllättävän kauan, itselläni se ei ole ainakaan edes viikossa pilaantunut.

Marinoitu parsakaali

1 kukinto parsakaalia (n. 300 g)
1 pieni sipuli
1 valkosipulinkynsi
oliiviöljyä
rouhaisu pippuria
kuivattuja mielimausteitasi (esim. timjamia, basilikaa, kirveliä...)

Leikkaa parsakaalista nuput irti ja pilko tarvittaessa pienemmäksi. Kuori varsi kevyesti ja pilko. Laita palat ja nuput kannelliseen rasiaan, pilko mukaan myös sipulit. Lisää tuhti loraus oliiviöljyä ja sekoita. Jos parsa kiiltää, öljyä oli riittävästi, jos ei, toista. Älä kuitenkaan laita niin paljoa öljyä että kaali ui siellä. Lisää pippuri ja haluamasi mausteet. Laita kansi kiinni ja sheikkaa kunnolla, mutta varovasti. Anna marinoitua yön yli, ravistele purkkia käydessäsi jääkaapilla niin öljy ei valu kokonaan pohjalle. Lisää salaattiin, et tarvitse edes kastiketta!

Viimeisimpään satsiin käytin kuivatuista tomaateista ylijääneen öljyn. Valkosipulin voi halutessaan jättää pois, koska siitä tulee aika ärjy maku, mutta sipulia kannattaa laittaa. Se marinoituu öljyssä pehmeäksi.

Punajuuri-suklaakakku

Joitain aikoja sitten juurekset tuntuivat olevan ruokalehti- ja blogimaailmassa niin in ja pop, että niitä tungettiin yllättäviinkin paikkoihin. Useammassa lehdessä törmäsin etenkin punajuuri-suklaakakkuun, jota kilvan kehuttiin kosteaksi ja maukkaaksi. Saksin ohjeen talteen, reseptikirjani leikkeen fontista päätellen Me-lehdestä, myöhempää käyttöä varten. Se myöhempi käyttö realisoitui viime viikonloppuna, kun kylään tuli rakkaita ystäviä ja Tampereen yliopiston luomuruokapiirin tilauksesta oli vielä jäänyt yli muutama punajuuri.

Ohje löytyy myös netistä, niin kuin kaikki nykyään, ja on julkaistu Me-lehden numerossa 11/2011.

Punajuuri-suklaakakku

Poliittisesti värittyneitä mukeja saa Työväenmuseo Werstaan museokaupasta.

 250 g (3–4 kpl) punajuuria
vettä
ripaus suolaa
200 g taloussuklaata
150 g margariinia tai voita
2 dl fariinisokeria
3 kananmunaa
3 ½ dl vehnäjauhoja
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Pinnalle:
tomusokeria

Keitä punajuuret suolaripauksella maustetussa vedessä kypsiksi. Jäähdytä kylmällä, juoksevalla vedellä. Hienonna kuoritut punajuuret karkeaksi monitoimikoneessa tai silppua ne veitsellä. Peitä irtopohjavuoan (24–26 cm) pohja leivinpaperilla ja voitele vuoan reuna margariinilla.

Sulata suklaa miedolla lämmöllä liedellä tai mikrouunissa. Vaahdota rasva ja sokeri kuohkeaksi, lisää munat yksitellen koko ajan hyvin vatkaten. Sekoita kuivat aineet ja lisää seos, suklaasula sekä punajuurisilppu ja sekoita aineet taikinaksi. Kaada taikina vuokaan. Paista uunissa 175 asteessa 25–30 minuuttia.

Irrota vähän jäähtynyt kakku vuoasta ja siirrä se leivinpaperin kanssa tarjoiluvadille. Jäähdytä jääkaapissa muutamia tunteja tai yön yli. Tarjoa kakku huoneenlämpöisenä, siivilöi tomusokeria pinnalle.

Kakusta tuli oikein mainiota, ja punajuuren maku täydentää sopivasti suklaata. Jätin kakun hieman kosteaksi, mutakakkumaiseksi.  Sellaisenaan tämä on aika tujua, ja viereen sopisi jokin raikas kastike, jäätelö tai vaikka kermavaahto. Kakun verenpunainen väri ei kuvassa juuri näy. Ja koska juurekset ovat terveellisiä, ja suklaakin kasvaa puussa, on tämä kakku superterveellistä!

Kökköiset kasvispihvit

Mulla on kasvispihvien kanssa vähän reseptistä riippumatta se ongelma, etteivät ne tahdo pysyä kasassa. Osassa ohjeista käytetään kananmunaa, osassa ei, sitovana aineena on yleensä korppujauhoa tai kaurahiutaleita. Massan seisottaminen jääkaapissa auttaa joskus, mutta pihvejä pitäisi luultavasti paistaa enemmän jotta saisin käsiini oikean tuntuman massan koostumuksesta. Olen myös aika varma siitä, että raaka-aineet itsessään vaikuttavat siihen, miten pihvimassa pysyy kasassa. Osansa on varmaan myös mun leipomistavoilla: en yleensä mittaa raaka-aineita, joten suhteet voivat olla hyvin erilaiset kuin miten reseptin kirjoittaja on sen ajatellut.

Toisaalta ei pitäisi valittaa. Tässä alla näkyvät kesäkurpitsa-fetapihvit ja punajuuripihvit on nimittäin molemmat ihan taivaallisia. Kai sitä voi ihmisellä pahempia ongelmia olla kuin se että tällainen herkku leviää pannulle. Pitäisikö kokeilla muotteja? Tai pikkulettupannua? Tai kääntää varovasti? Vai tehdä ihan suosiolla mureketta tai muhennosta?

Kesäkurpitsa-fetapihvit
(ohje alun perin Pirkalta, vähän modattu)

(hitsi, mä luulin että mulla oli näistä kuva mutta olin näköjään väärässä. Sori!)

1-2 kesäkurpitsaa
2-3 porkkanaa
1 punasipuli
1 pkt fetaa (ei mitään salaattijuustokuutioita, hyi, vaan esim. Patrosta tai ihan oikeaa fetaa)
½ dl vehnäjauhoja
1 dl kauraleseitä
4 kananmunaa
suolaa, pippuria, yrttejä (alkup. ohje suosittelee oreganoa ja minttua, mikä jottei)

Raasta kesäkurpitsa, valuta siivilässä ylimääräinen neste pois. Raasta myös porkkana. Kuutioi punasipuli ja feta. Sekoita kaikki aineet. Jos seos tuntuu vetiseltä, lisää vehnäjauhoja. Nosta kauhalla tai lusikalla massaa pihveiksi pannulle, jossa öljyä, paista kypsäksi.

Tämä pysyy munien takia ihan kohtuullisesti kasassa, eikä massaa tarvitse sen kummemmin muotoilla.

Alkuperäinen ohje neuvoo jostain kumman syystä tarjoilemaan pihvit ohuen ohuen pippurikinkun kanssa. Mikä ihmeen järki siinä on? Nämä ovat lisäksi niin maukkaita, ettei todellakaan tarvitse mitään lihaa seuraksi. Ehkä tämä on sellainen kevyt lasku kohti vähälihaisempaa elämää, mene ja tiedä. Mutta suosittelen näitä lättyjä kaikille, joiden mielestä kasvisruoka ei täytä tai on pahaa.

 

Punajuuripihvit
(tämä ohje on suoraan Chocochililtä, mutta hänen pihvinsä ovat paljon sievempiä)

300 g punajuuria
1 sipuli
3 dl suppilovahveroita
1 tl balsamiviinietikkaa
3 dl valmiita kikherneitä (joko liotettuja+keitettyjä tai tölkistä)
2 rkl rypsiöljyä
0,5 dl kaurahiutaleita
0,5 dl korppujauhoja
suolaa ja mustapippuria
yrttejä (itse laitoin Krusmyntan yrttisekoitusta ja kirveliä)

Kuori ja raasta punajuuret. Silppua sienet ja sipuli, paista pannulla ja mausta balsamiviinietikalla. Muussaa kikherneet rypsiöljyn kanssa. Sekoita kaikki ainekset yhteen ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna levätä jääkaapissa puoli tuntia. Muotoile pihvit käsin ja paista pannulla öljyssä.

Loppu pihvimassasta meni enemmän tai vähemmän hajalle.

 Nämä hajosivat käsissäni ihan muruiksi, muutaman pihvin sain pidettyä ehjänä kuvaa varten. Mietin kananmunien lisäämistä, mutta halusin pitää itse pihviohjeen vegaanisena, koska sellaiseksi se oli tarkoitettukin.  En tiedä, miten en ole aiemmin tajunnut maustaa suppiksia balsamicolla, koska yhdistelmähän on tosi mainio. Saisikohan tästä jonkun säilykkeen...

Chocochilissä punajuuripihvejä suositellaan hampurilaispihveiksi ruisleivän väliin, ja voin kyllä yhtyä suositukseen. Joku ihana kermaviilikastike tähän kyllä sopisi. Itse söin lisukkeena salaattia, pannulla käynyttä vuohenjuustoa sekä porkkana-kesäkurpitsahilloa. Oma vegaanisuuteni meni siinä, oho.

Outoa alkoholipolitiikkaa

Olutlasissa kuohuu taas. Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ehti ehdottaa alkoholiveron kiristämistä, keskioluen laimentamista, yökerhojen jatkoajan vähentämistä ja ruokakauppojen juomamyyntiaikojen rajoittamista. Huovisen tavoitteena on alkoholin kulutuskäyrän kääntäminen pysyvään laskuun, mikä Otto Könkään tulkinnan mukaan tarkoittaa nollatoleranssia. Alkoholinkäyttö halutaan lopettaa Suomesta kokonaan. Onnea vaan yritykseen.

Samaan aikaan, kun 4,7-volttista, maitokaupoissa myytävää keskikaljaa pidetään kaiken pahan alkuna ja juurena, Alkon suosituimmat tuotteet ovat valtionyhtiö Altian omistamat tuotemerkit Koskenkorva ja Leijona Viina. Olutta on mukava juoda saunan jälkeen tai ruoan kanssa, mutta tiukalle viinalle on vaikea löytää muita käyttötarkoituksia kuin juopuminen. Rapujuhliin ja sitseille kuuluu kylmä snapsi, ja herättäähän taskulämmin kossu kansallisromanttisia tuntemuksia, mutta siinä ne suurin piirtein ovat. Tai sitten Suomessa on paljon innokkaita liköörinvalmistajia. Epäilisin kuitenkin, että mikään näistä käyttötarkoituksista ei selitä myyntilukuja yhtä hyvin kuin kuin humalahakuisuus.

Miksi pyöritellään lillukanvarsia kun suomalaisen alkoholinkäytön ongelmat ovat jossain aivan muualla kuin keskikaljassa ja ravintolamyynnissä? Veronkorotukset, ravintoloiden aukioloaikojen supistamiset ja saatavuuden rajoittaminen vain jatkavat hyväksihavaittua kehityskulkua: juomat haetaan Virosta. Näin kuritetaan sekä suomalaista panimoteollisuutta (pienpanimoista puhumattakaan) että ravintola-alan työntekijöitä. Vain kymmenesosa Suomessa juodusta alkoholista kulutetaan ravintolassa, kun 1990-luvun lopulla ravintolajuonnin osuus oli viidennes.

Joiltain tahoilta on väläytelty verohelpotuksia ravintoloille tai paluuta viime vuosisadalle, jolloin alkoholiannoksen kanssa piti tilata myös ruokaa. En usko, että jälkimmäinen helpottaisi tilannetta, mutta ensimmäinen voisi olla askel parempaan. Jos ravintolajuominen ei olisi niin kallista, kotona ei tarvitsisi vetää tukevia pohjia Virosta raahatulla viinalla, ne rahat hyödyttäisivät paikallisia yrittäjiä ja portsarin valvovan silmän alla järjestyskin pysyisi paremmin yllä. Ajatusta voisi viedä pidemmälle poistamalla ravintoloiden aukioloaikojen rajoitukset, mutta se tuntuu olevan liian radikaalia. Sillähän poistettaisiin tai ainakin vähennettäisiin puoli neljän taksijonoja ja tappeluita nakkikioskin jonossa, kun kaikki paikat eivät sulkeutuisi samaan aikaan.

Eikä suomalaisten alkoholinkäyttö tunnu olevan ongelma kuin pienelle piirille. Eurooppalaisessa mittakaavassa suomalaiset juovat edelleen kohtuullisesti. Alkoholismia aiheuttavaa geeniäkään ei ole vielä löydetty, ei suomalaisista eikä muualtakaan.

Ongelma on lisäksi muutamassa vuosikymmenessä korjaamassa itsensä; nuoriso juo vähemmän kuin vuosiin, mitä A-klinikkasäätiön johtaja pitää "mystisenä asiana". Otto Könkään mielestä "juomattomuus lienee mystistä vain ihmisille, jotka ovat täysin sisäistäneet myytin suomalaisesta viinapäästä, ja uskovat kohtalonomaisen alkoholismin olevan kansaamme polttomerkitty geneettinen ominaisuus." En olisi osannut sanoa sitä paremmin.

Suomalaisten ongelma ei ole alkoholinkulutus, vaan holhoava alkoholilainsäädäntö, joka antaa vain vähän tilaa pientuottajien persoonallisille, hyvänmakuisille juomille. Jos alkoholia juotaisiin maun tai seuran vuoksi, ja kännistä toikkarointia alettaisiin pitää nolona (mikä nuorison keskuudessa on jo tapahtunut), voisi alkoholinkulutus ja sen haitat vähentyä. Mutta se vaatii asennemuutosta, mikä ei Huovisen ehdottamilla keinoilla tapahdu.

Ruoka tulee maasta, tavalla tai toisella

Facebookissa on muutaman päivän ajan kiertänyt kuva, jossa kasvaa kasveja. Buzzfeedin 28 kuvan kooste esittelee ruoka-aineita, joiden et olisi uskonut kasvavan näin. Provosoivasta otsikosta huolimatta ihan kaikki ei tullut yllätyksenä: punajuuri on juuri, joka kasvaa maan alla, suurin osa hedelmistä kasvaa joko puussa tai pensaassa, ja moni suomalainen on nähnyt ruohosipulin päässä violetin kukkasen. Tietysti niitä jännyyksiäkin on. Harva on nähnyt tuoretta neilikkaa, ruusukaalia varressaan tai kikherneenpalkoa.

Mutta ei sen näin yllättävää pitäisi olla, että ruoka joko kasvaa jossain tai syö sitä, mikä kasvaa.

Skål på den saken, del två

Lokakuussa alkuunpantu likööriprojekti sai päätöksensä, kun jouluna pääsimme maistelemaan lopullista tuotetta. Siivilöin marjat ja viinan erilleen ja makeutin liemen ohjeen mukaan tehdyllä siirapilla. Testiryhmäkin oli hyvin tyytyväinen, ja marjojen luonnollinen maku oli hyvin imeytynyt.

Tai no siis, hyvin ja hyvin. Itse olen sitä mieltä, että mansikka- ja mustikkaliköörit jäivät hieman mauttomiksi. Tai siis, makua olisi hyvin voinut olla enemmän. En tiedä, jos marjoja olisi murskannut tai keittänyt kasaan ennen viinaan lisäämistä, olisiko se lisännyt makua. Jatkamme testejä!

Mutta se mustaherukkalikööri! Se on ihanaa! Vähintään yhtä hyvää kuin ranskalaisten creme de cassis. Sopii joko sellaisenaan tai valkoviinin kanssa. Tätä täytyy tehdä lisää. Valitettavasti kotipihan mustaherukkapuska oli jo viime vuonna niin huonossa kunnossa, että se täytyi vetää matalaksi ja katsotaan, lähteekö se siitä vielä uuteen nousuun. Mutta onhan sitä ostomarjojakin. 

Tällä oli mukava skoolata loppuvuoden hyviä uutisia. Sain Alkoholitutkimussäätiöltä tuhannen euron palkinnon gradustani ja lisäksi minut hyväksyttiin Tampereen yliopistoon jatko-opiskelijaksi. Näillä voi hyvin mielin jatkaa uuteen vuoteen. Olkoon se parempi kuin edellinen! 

Tässä kotikotihousut ja melkein loppuun juotu kir.

Joulusilli (aka. Tein itse ja säästin)

Suurena sillin ystävänä ajattelin tänä vuonna maustaa sen itse. Vietin joulua tänäkin vuonna perheeni kanssa, mutta kotitalon sijaan olimme mökillä. Sijainti aiheutti vähän ruokalogistisia ongelmia, mutta tulipahan vähemmän stressiä, kun oli pakko hyväksyä se, että tilaa oli sekä jääkaapissa että uunissa rajallisesti. Sillipurkki tietysti mahtui mukaan. Perheessämme on sillinsyöjiä vain kaksi, joten purkillinen riitti meille. Tämä ohje on siksi pieni, ja sitä voi suurentaa, jos sillinystäviä on pöydässä enemmän. Tästä riitti kahdelle kolmeksi päiväksi, jos iltapalaksi valitsee sillin sijasta kinkkuvoileivän.

Joulusilli 

N. 200 g nahattomia sillifileitä
Puolikas punasipuli 

Liemi
1 1/2 dl vettä
Kanelitanko
1 tl kokonaisia neilikoita
pari tähtianista 

Lisäksi
1 dl sokeria
1/2 dl etikkaa 

Pilko fileet ja sipuli lasipurkkiin. Mittaa liemiaineet kattilaan ja keitä n. puoli tuntia. Nosta kattila liedeltä, lisää siihen sokeri ja etikka ja sekoita, kunnes sokeri liukenee. Anna jäähtyä. Kaada liemi mausteineen sillin ja sipulin päälle ja purkki kiinni. Anna maustua kylmässä noin viikon.