perjantai 16. marraskuuta 2012

Aito ja alkuperäinen glögi

Talveen ehdottomasti parhaiten soveltuva juoma on maustettu punaviini, tuo mehuglögin esi-isä. Viinin maustamista ovat harrastaneet jo muinaiset roomalaiset ja antiikin kreikkalaiset. Mokomilla oli tapana myös lantrata viininsä vedellä.

Joskus kuulin, että viinin maustamiseen syynä oli lähinnä se, että ennen modernia viiniteollisuutta viini oli yleensä niin kitkerää, että se piti jollain maustaa. Mene ja tiedä, kyllähän alkuviinit ovat varsinaista trendijuomaa. Olisin itse taipuvainen uskomaan samantyyppiseen selitykseen kuin keskiaikaisen ruoan suhteen: mausteet olivat kalliita, ja niitä käyttämällä osoitettiin omaa asemaa ja varakkuutta. Maun käsite, etenkin hyvän sellaisen, on hyvin aika- ja paikkasidonnainen. Ei ole sattumaa, että keskiajan paratiisissa viini virtaa ja mausteet tuoksuvat. Alkoholijuomissa ja mausteissa on myös voimaa, joka puhuttelee ihmistä edelleenkin. Tästä ihan mainio teos on Wolfgang Schivelbuschin Nautintoaineiden kulttuurihistoria (löytyy myös englanniksi, ruotsiksi ja saksaksi). Mausteviiniä käsitellään myös Ilkka Mäntylän teoksessa Viinissä totuus: Viinin historia Suomessa.

Keskiajan suhteen mausteviinistä puhutaan yleensä nimellä hypocras tai sen varianteilla. Maustettua valkoviiniä saatetaan joskus kutsua nimellä claret. Ruotsinkielinen termi, glögdat vin, kääntyy suoraan suomeksi hehkuviiniksi tai sitten jää matkan varrelle glögiksi.

Kaikissa lämpimissä viinipohjaisissa juomissa on pidettävä huolta siitä, ettei lämpötila pääse nousemaan yli +78 asteen, sillä silloin alkoholi haihtuu juomasta. Itse käytän tähän tarkoitukseen paistomittaria. Aistinvaraisesti lämmitystä voi myös arvioida. Lämmityksen tarkoitus on tehdä juomasta miellyttävän lämmintä ja irrottaa makuaineita tehokkaammin.

Mitään tarkkaa reseptiä minulla ei ole, ja lopputulos vaihtelee sen mukaan, mitä maustekaapista löytyy. Hunaja on kuitenkin ehdoton tämän kanssa, sillä se taittaa mausteiden kitkeryyden. Tällaisella kombolla pääsee kuitenkin hyvin alkuun, ja olen huomannut, että mausteita laittaa helposti liian vähän kuin liikaa. Jos haluaa keskiaikaisen version, tulisi välttää uuden maailman tuliaisia, kuten vaniljaa ja chiliä.

Viini on hyvää myös kylmänä, jos sitä jää yli. Olen joskus tehnyt mausteviiniä jopa ilman lämmitystä, silloin hautumisaika on pidempi tai mausteita pitää käyttää reilummin. Ostamani punkku osoittautui omaan suuhuni liian kitkeräksi ja tanniiniseksi, joten heitin pullonsuusta sisään kanelitangon, pari neilikkaa, pippureita ja reilusti hunajaa ja annoin olla pari tuntia. Sitten kippasin sen onnellisena kurkustani alas.

Mausteviini

Pullo punkkua (mahdollisimman halpaa, mieluusti myös pahaa)
kanelitanko
1 rkl kokonaisia neilikoita
2 rkl kokonaisia mustapippureita
muita mausteita maun mukaan, esim. inkivääriä, kardemummaa, muskottia, kuminaa
vajaa desi hunajaa

Kaada punaviini teräskattilaan ja lisää mausteet sekä hunaja. Lämmitä puolisen tuntia. Tarkkaile, ettei lämpötila nouse yli +78 asteen. Pidempi aika tuo enemmän makua. Tekelettä voi maistella välillä, etenkin hunajan määrää kannattaa maistaa. Siivilöi mausteet pois, tai jos olit tosi fiksu, laitoit ne jo alun perin liemeen harsopussissa, joka on helppo noukkia pois. Nauti ilolla ja halulla. Hunaja peittää petollisesti alkoholin maun alleen, joten syytä mehiläisiä, jos tuli juotua liikaa.

Samantyyppisiä ohjeita löytyy myös Elävä keskiaika ry:n kirjastosta

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Epäreilua ruokaa

Viikonlopusta lähtien media on kohissut ennennäkemättömästä liha-alesta. Vaikka myynnissä ei ole kuin kahdenlaista lihaa, on luvassa kuitenkin kannanotto ruoan tuottajahintojen alhaisuuteen. Miksi se, joka tekee eniten, saa vähiten, kysyvät tuottajat, eikä kauppa ole vielä vastannut. Tampereen tapahtuma alkais kohta, enkä ole päättänyt, pitäisikö ruokatunnilla käydä hakemassa kimpale possua. Kaipa sitä voisi. Kun kerran saa halvalla sitä lihaa!

Median uutisointi kertoo pääosin siitä, missä ongelma on. Halpaa lihaa, liha-ale, ennennäkemätön, nyt sitä saa, halvalla! Ihmiset haluavat halpaa ja kauppa sitä heille tarjoaa. Koska kauppa ei omista katteistaan tingi, on tuottaja se, joka viime kädessä kärsii. Suoraan tuottajalta tai ilman suomalaisen kaupan duopoliorganisaatiota ostettuna ruoka on yleensä kalliimpaa, koska siitä menee tuottajalle kunnon hinta. Jos suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin tuottajahinnat ovat näin alhaiset, mikä mahtaa olla tilanne vietnamilaisella riisinviljelijällä tai argentiinalaisella karjankasvattajalla?

Ruoan hinta on sellainen juttu, ettei sitä ihan yhdessä postauksessa käsitellä. Kortensa kekoon kantoi esim. Sivumaun Jani (mulla on sellainen olo, että myös kakkososa olis ilmestynyt, mutten sitä tähän hätään löydä). Aiheesta on myös julkaistu viime vuonna kirja. Ruoka on Suomessa kallista, ainakin jos vertaa hintaa kaupan hyllyllä melkein mihin tahansa muuhun maahan. Kuitenkin suomalaiset käyttävät tuloistaan entistä pienemmän osan ruokaan. Absoluuttisesti ruoka on siis kalliimpaa, suhteessa tulotasoon halvempaa. Eikä itse tekemällä välttämättä säästä.

Itse pyrin suosimaan suomalaista ja mahdollisuuksien mukaan myös luomua. Suomalainen ruoka tuo leivän moneen pöytään, ja ihan jo periaatteesta haluan tukea paikallista maataloutta. Tuottajahintojen pienuudesta huolimatta suomalaisen työntekijän olot ja oikeudet ovat tarkemmassa valvonnassa kuin melkein missä tahansa muualla. Luomun suosimisen syyt taas ovat kestävässä kehityksessä ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä. Kumpikaan kriteeri ei ole kuitenkaan täysin ehdoton, eikä autuaaksitekevä: omat ongelmansa on kummassakin. Enkä aina jaksa/viitsi/pysty, tietenkään.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Omppusirkus

Jokasyksyinen omenashow alkaa pikku hiljaa olla voiton puolella. Vanhemmillani on viitisen erilajikkeista omenapuuta, joista saadaan syksyn mittaan aikamoinen sato. Nyt, kun myös omassa asunnossani on hillokellari, olen hyvällä omallatunnolla keittänyt hilloksi niin paljon kuin pystyn, ja siideriäkin on toinen satsi tulossa. Ensimmäisen erän tein vähän mauttomiksi jääneistä punakaneleista, ja saa nähdä, kehittyykö niihin mitään makua kellarissa. Toiseen, vielä käymässä olevaan erään laitoin päärynäomenoita, joiden kirpeä maku luultavasti sopii siideriin hyvin. Pitäisi pullottaa satsi tänään, mutta käyminen näyttää jääneen vähän vähäiseksi. Aikaisemmat erät ovat kuplineet iloisesti sammiossaan, mutta tämä viimeisin ei ole oikein innostunut. Mitäköhän siitäkin tulee.

Mutta koska omppuja on vaikka huru mykky, ei yhtään haittaa nämä siiderikokeilut. Sillä sen kerran, kun kokeilu onnistuu, tietää, mihin kaikki tulevien vuosien omput päätyvät. Viime vuoden testierä ei käynyt pullossa yhtään. Epäilen, että lämmitin vierrettä sokerin lisäämisen yhteydessä liikaa, jolloin hiiva kuoli ja lopputuloksena oli liian makeaa mutta silti alkoholilta maistuvaa omenamehua. Tämän vuoden erien kanssa olen varovaisempi, ja katsotaan, mitä seuraa. Ehkä räjähteleviä pulloja, mutta tuleepahan sekin sitten testattua.

Omenapiirakassa on se huono puoli, ettei sitä kannata ottaa osaksi päivittäistä ruokavaliota. Lisäksi piirakkaan menee vain pari omenaa. Omenahyveeseen menee enemmän, ja sitä olemmekin useamman kerran syöneet. Hilloa on keitetty jo riittävästi. Osan omenoista olen kuivannut, mutta kuivuriinkaan ei mene kerralla kuin seitsemän omenaa. Olen siis edelleen avoin uusille resepteille, etenkin sellaisille, joihin ei liity piirakka tai hillo.

Facebookissa pari vuotta sitten asiaa harmiteltuani sain Ranskassa asuneelta kaveriltani seuraavanlaisen ohjeen. Siiderin kohdalla jouduin tyytymään kaupan valikoimiin. Kanaa en nykyään juuri syö siihen liittyvien eettisten ongelmien takia, mutta aina välillä tulee sitäkin ostettua.

Omena-kanapasta

pari kanan rintafilettä paloina
pari omenaa
sipuli 
valkosipulinkynsi
hyvää omenasiideriä (unohda suomalaiset panimot, käytä esim. Ecussonia tai jotain brittiläistä)
purkki ranskankermaa
suolaa, pippuria

Pilko kanafileet, sipuli ja valkosipuli. Paista pannulla n. 10 min. Pilko omenat, lisää pannulle, lorauta mukaan myös siideriä. Keitä hetki, lisää ranskankerma, suolaa ja pippuroi. Tarjoa haluamasi pastan kanssa. Lopun siiderin voi juoda ruoan kanssa.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Kyl määki ku muutki

Blogosfäärissä ja sosiaalisessa mediassa on tässä joitain aikoja kohkattu avokadopastasta. Re­sep­ti on Alexan­der ja Han­na Gul­lich­se­nin Saf­kaa-keit­to­kir­jas­ta, ja siihen liittyy tarina. Pari on kuulemma sopinut hääpäivänsä miehen kokattua tulevalle morsiolleen ekaa kertaa tätä jumalaista ruokaa. Oliko se sitten niin ihmeellistä, että antaisin elämäni sitä kokanneelle miehelle?


Itse asiassa minähän sen ruoan tein ja sormukset on jo vaihdettu.

Olihan se ihan hyvää, muttei nyt mitenkään jumalaista. Mieskin sanoi syöneensä monesti parempaa pastaa, mikä nyt ei ole ihme kun se on jokusen hetken Italiassa asunut. Menikö jokin siis pieleen, vai ollaanko tässä vaan nirsoja pastanjauhajia? Vai olivatko odotukset liian korkealla jatkuvan hehkutuksen takia? Mene ja tiedä.

Avokadopasta

400–500 g spa­get­tia

Kastike: 
1 val­ko­si­pu­lin­kyn­si
1/2 chi­liä (pois­ta sie­me­net)
1 li­met­ti
2 kyp­sää avo­ka­doa
suo­laa
mus­ta­pip­pu­ria
1/2 dl olii­vi­öl­jyä
kou­ral­li­nen ba­si­li­kaa
kou­ral­li­nen leh­ti­per­sil­jaa
30 g (1 dl) raas­tet­tua pe­co­ri­noa
30 g (1 dl) raas­tet­tua par­me­saa­nia

Laita spagetti kiehumaan. Pilko avokado, valkosipuli ja chili. Revi yrtit sekaan, purista limetinmehu päälle, lisää oliiviöljy. Kun spagetti on valmista, ota noin desi keitinlientä ja sekoita se kastikkeeseen, jotta siitä tulee juoksevampaa. Sekoita pasta ja kastike, lisää juusto (meillä oli vain parmesaania), rouhaise suolaa ja pippuria mukaan. Tarjoile.

torstai 27. syyskuuta 2012

Viina ja ilonpito

Graduni kysymyksenasettelusta ja mielenkiintoisimmista ongelmakohdista voi lukea nyt myös netissä. Hybris on historianopiskelijatovereideni toimittama esseistis-asiallinen tiedelehti, johon olen aiemminkin kirjoittanut kandintutkielmani tiimoilta. Silloin tosin Hybris oli vielä paperiversiona, enkä muista, mihin numeroon kirjoittelin 1500-1600-lukujen kestikievareista Suomessa. Numero on kuitenkin helppo tunnistaa: artikkelistani tehtiin kansijuttu ja kuvassa ollaan kapakassa, missäs muuallakaan. Tämänkertaisen numeron teemana oli Tiede <3 Viihde, ja ajattelin oman alkoholitutkimukseni sopivan siihen kuin nenä päähän.

Kuten tästä uudemmasta artikkelista käy ilmi, siirryin gradussani kestikievarilaitoksesta siihen, mitä niissä tarjoillaan. Toisaalta ainakaan gradun tämänhetkisessä versiossa ei kievareista juuri puhuta, vaan olen keskittynyt oluen rooliin etenkin veronmaksussa. Kievareista ei ole juuri lähteitä, ja ne ovat pääasiassa ylhäältäpäin annettuja ohjeita siitä, miten kievarilaitos pitää järjestämän. Herkullisia tarinoita kapakkatappeluista ei ole siis tullut vielä vastaan. 

Mausteviiniä tarttis ihmisen tehdä tällaisessa koleassa ilmassa, sanon minä.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Kauhupöperöä

Tarkkasilmäinen blogieni lukija on varmaankin perillä hassuista harrastuksistani. Aloitin live-roolipelit eli näytelmäroolipelaamisen eli larppaamisen kymmenen (!) vuotta sitten. Yliopistoaikanani olen puoliaktiivisesti harrastanut myös pöytäroolipelejä, ja kuten varmaan jokainen suomalainen, olen myös pelannut lautapelejä. Varsinaiseksi lautapeliharrastajaksi en kuitenkaan itseäni laske, vaikka nyt kaveriporukankin innostuttua peli-iltoja on tullut järjestettyä useamminkin.

Ostin keväällä maanmainiosta Tukholman Scifi-bokhandelista Arkham Horror -kauhulautapelin, johon olin jo aikaisemmin tutustunut. Tietysti iltojen hämärtyessä ja viilentyessä piti sitä päästä pelailemaankin. Nörttityttöjen blogissa oli jo aikaisemmin pohdittu ruoan ja roolipelien yhdistämistä, niinpä minäkin halusin tarjoilla peliporukalle teemaansopivaa ruokaa. Kattaukseen valikoitui sydänpata, koska olen tehnyt sitä aikaisemminkin ja se on hyvää ja erikoista.

Sydän on ihan mainio raaka-aine, vaikka se vaatii pitkän kypsennysajan ja sen käsittely saattaa olla heikkohermoiselle liikaa. Se nimittäin näyttää jauhelihauskovaiselle siltä, mitä se on. Sydäntä saa lihatiskeiltä ja pienemmistä erikoiskaupoista, oma vasikansydämemme napattiin mukaan Lähiruokapuoti Lempistä. Hinta oli muistaakseni 12 e / kg.

Tämän padan toteutuksesta vastasi rakas avokkini, koska itse olin töissä. Sydämen marinoimiseen ja hauduttamiseen menee aikaa, joten mitään pikaruokaa tämä ei ole, mutta lopputulos palkitsee kyllä. Ohje on alun perin Etelä-Suomen sanomista vuosien takaa, mutta tätä on hieman modailtu. Sydänohjeita kannattaa etsiä vanhoista keittokirjoista, ja luottaa ainoastaan sellaisiin, jotka hauduttavat pataa 3-4 h. Toisaalta mikä tahansa pataohje sopii varmasti pienellä modauksella. Itse olen tehnyt vain tätä tomaattipohjaista, mutta samassa lehtileikkeessä on ohje myös sinappiseen sydänpataan. Ehkä sitä seuraavaksi?

Verenpunainen sydänpata

1 naudan sydän (n. 500 g)

Marinadi: 

2 sipulia
3 valkosipulinkynttä
1 tkl tomaattimurskaa
1 laakerinlehti
rosmariinia
timjamia
suolaa
valkopippuria

Pataan: 

pari porkkanaa
paprika
tomaattipyrettä
persiljaa
suolaa, pippuria

Puhdista ensin sydän. Poista kalvot, rasva ja isoimmat verisuonet. Paloittele ja huuhtele veret pois. Voit myös liottaa paloja. Tee marinadi, ja laita sydänpalat siihen yön yli (meidän marinointiaika oli vain 4 h, ja epäilen, miten marinointi vaikuttaa lopputulokseen). Poista sydänpalat liemestä ja ruskista ne padassa voissa tai öljyssä. Lisää paloitellut porkkanat ja paprika sekä marinointiliemi, hauduta 3-4 h miedossa lämmössä. Jos pata kuivuu, lisää vettä, ja halutessasi tomaattipyree. Suolaa, pippuria ja muita mausteita maun mukaan. Koristele persiljalla ennen tarjoilua. Lisukkeena meillä oli perunaa, porkkanaa ja kukkakaalia sekä salaattia, puolukkaa ja erinäköisiä purkkilisukkeita (suolakurkkuja, punasipulihilloketta, kesäkurpitsa-porkkanahilloa). Syöjiä oli viisi, joista kolme kovanälkäistä nuorta miestä, ja melkein kaikki meni.



Jokainen vieraista toi vähän naposteltavaa, joten niitä oli ehkä vähän liikaakin.
Tarvitaan myös vihainen pehmo-Cthulhu
Seuraavaan peli-iltaan ajattelin tekeväni jauhemaksapihvejä. Kasvissyöjä voi lähteä omaan kauhuruokaansa vaikka punajuuri edellä. Eikä näitä pöperöitä ole tarkoitettu vain kuriositeeteiksi tai kauhulla popsittaviksi, vaan sisäelinruokaa voi valmistaa muutenkin. Teeman puitteissa voi tulla kokeilleeksi ruokia, joita ei välttämättä muuten tulisi syötyä, ja huomata niiden sopivuus normaaliinkin elämään. Etenkin sisäelimet ovat halveksuttua ruokaa, jonka yleensä ajatellaan sopivan vain eläimille, mutta ne ovat hyvinkin edullisia ja maukkaita. Sydän on pitkään haudutettuna todella pehmeää ja lihaisan makuista, vähän riistan tapaista. Sisäelinten käyttö sopii myös omaan ruokafilosofiaani: jos kerran eläin on henkensä heittänyt minun takiani, kannattaa se käyttää kokonaan ja mahdollisimman tarkasti.

Syksy on ehkä paras ruoka-aika: sadonkorjuun tuoreet maut, viilenevän illan runsaat pataruoat, säilöntäkausi, villasukat ja maustettu punaviini!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Tää se päivä on!

Jaa mikä?

Uusien pottujen päivä!

Näköjään viime vuonna söin ekat potut samoihin aikoihin kuin nyt. Ruotsalaista uutta perunaa on saanut jo melkein siitä asti kun tähän maahan saavuin, mutta jostain syystä ei ole tullut ostettua. Tänään tajusin sen, että nyt on pottua saatava. Ja hitto, juhannuskin on jo ensi viikolla! Sen kunniaksi ostin purkin juhannussilliä.

Suomalaiset varhaisperunat on kyllä parempia. Näissä oli vähän liian kova kuori ja vähän liian jauhoinen maku. Kai seuraavaksi testaan ruotsalaisia mansikoita. Suomessa ostan mansikkani ja pottuni kotimaisina, muttei niitä tänne tuoda. Mutta jos asuu Ruotsissa, niin kotimaisiahan ne ruotsalaiset on.

Omnomnom.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Tulista tofua

Ja kun vauhtiin päästiin, on hyvä jatkaa!

Tätä tofuwokkia tehtiin jo talvella, kun oli kylmä. Toveri Heleenan kanssa saatiin aikaiseksi tulinen ja maistuva mössö. Eikä raaka-ainelistakaan ole pitkä. Tofu on mielestäni parhaimmillaan juuri mausteisissa kastikkeissa, sillä sen maku itsessään ei ole kummoinen. Marinoimalla tai esim. kylmäsavustamalla makua voi parantaa, mutta jos on vasta tutustumassa tofuun, kannattaa lähteä mausteiselta pohjalta.

Tulinen tofuwokki


täysjyväriisinuudeleita
paketti maustamatonta tofua
paprika
sipuli
purkki ananasmurskaa
chili-valkosipulitahnaa maun mukaan (me käytimme Ruoveden herkun valmista tahnaa, mutta vastaavaa voi tehdä esim. tällä reseptillä)

Laita riisinuudelit likoamaan, niitä ei tarvitse keittää. Pilko tofu, paprika ja sipuli, paista öljyssä. Lisää ananasmurska ja mausta chili-valkosipulitahnalla. Tarkista maku. Lisää nuudelit ja pyöräytä sen verran, että ne lämpiävät. Älä syö liikaa vaikka mieli tekis.

Ruokaisa salaatti

Halpaa ja hyvää kasvisruokaa -ideaa jatkaakseni (vaikka vähän tauolle jäi) tässä tulee oma versioni kuskus-salaatista. Teen sen nykyään mielummin ohrasta kuin vehnästä, ja koska salaatin maku tulee öljystä ja mausteista, ei se lopputulokseen juuri vaikuta. Fiiliksen, seuran ja jääkaapin sisällön mukaan laitan proteiiniksi joko kylmäsavustettua/marinoitua tofua tai fetaa. Ensimmäisellä tämä on vegaaninen versio.

Koska tämä ei nahistu kuten useimmat salaatit, voi hyvin tehdä isomman satsin vaikka työpaikkalounaaksi tai piknikille. Jos keität ohraa lisukkeeksi toiselle ruoalle, voit hyvin keittää isomman määrän ja tehdä seuraavana päivänä tätä. Joskus olen keittänyt ohraa tai kuskusta pelkkää salaattia varten, mutta sen jäähdyttäminen on aikamoista.

Itämaisvaikutteinen ohrasalaatti


2 dl keitettyä lisukeohraa tai rikottuja ohrasuurimoita
200 - 250 g kylmäsavustettua tai marinoitua tofua tai fetaa
pätkä kurkkua
pari tomaattia
puolikas paprikaa
aurinkokuivattuja tomaatteja
oliiveja
tuoretta minttua 
puolikas punasipuli
oliiviöljyä

Keitä ohra niukassa vedessä kypsäksi, n. 15-20 min, jos sinulla ei ole esim. edelliseltä päivältä jäänyttä ohraa. Huuhdo kylmällä vedellä ja anna jäähtyä. Pilko muut ainekset, sekoita salaattiin, ja jos maltat odottaa, anna makujen tasaantua. Tämän voi hyvin valmistaa etukäteen. Eikä haittaa, jos osa aineksista puuttuu tai haluat jättää esim. oliivit tai sipulin pois. Ei tuossa mallikuvan salaatissakaan kaikkea ole :D

perjantai 18. toukokuuta 2012

YLEn antama Känni-ilta

Ajankohtainen kakkonen oli taas ajan tasalla ja otti kantaa ja järjesti Känni-illan. Homoillan myötä on A2-teemailloista tullut ihan oma käsitteensä. Verenpaineen nostamiseen Homoilta on omaa luokkaansa, eikä tämä Känni-ilta päässyt ihan sille tasolle. Mutta koska tämä on sekä juoma- että ruokablogi, ja voisin väittää tietäväni alkoholista jotain sekä omakohtaisten kokemusteni että historian valossa, kommentoin Känni-iltaa nyt tässä.

Olis tästä nyt voinut vähän enemmänkin saada aikaiseksi. Osallistujat toistivat roolinsa mukaisia latteuksia ja puhuivat useimmiten asian vierestä kuin asiasta. Kysymys esimerkiksi siitä, pitäisikö panimoilta kieltää urheilujoukkueiden sponsorointi on aika mitätön kokonaiskuvan kannalta, kun ongelmana ovat pääasiassa suurkuluttajat ja näiden aikaansaamat kerrannaisvaikutukset. Ongelmana pidettiin myös vappua, joka tapahtuu kerran vuodessa ja yleensä aina samalla tavalla.

Ja lapset. Miksei kukaan ajattele lapsia?! Kuten eräs keskustelijoista, raitistunut alkoholisti kysyi, kumpi on suurempi, aikuisen oikeus juoda vai lapsen oikeus olla näkemättä juomista. Lapsille pitää järjestää kampanjoita ja valistusta, lapsille pitää vakuuttaa ettei juomisessa ole mitään kivaa, lapsia tällä mainonnan rajoittamisella suojellaan, lapsen oikeus!

Alkoholi on aikuisten juoma. Siksi sitä on laillista myydä vain täysi-ikäisille. Eikä täysi-ikäisyyskään mielestäni riitä. Viinaa pitää osata käyttää fiksusti, ja fiksusti tarkoittaa tässä nyt sitä, ettei ystävät, perhe-elämä tai työ siitä kärsi. Terveydellekin on haitallista, jos juo liikaa. Niin kauan, kuin alkoholia on ollut, on tunnistettu hyväksyttävä juominen ja sellainen, mikä ei ole enää hyväksyttävää. Raja on vaihdellut, eikä entisaikoina humalatilaa mitattu promilleilla vaan juurikin käyttäytymisellä. Loistavin esimerkki löytyy italialaisilta ja muilta 'eurooppalaisen' juomakulttuurin harrastajilta: viiniä tai olutta juodaan pitkin päivää, mutta humalassa ei saa olla. Alkoholinkulutus ei ole suorassa yhteydessä siihen, millainen meno siitä seuraa, sillä jokainen ihminen sietää alkoholia eri tavalla.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta, sillä jo antiikin aikana tunnistettiin eri kehotyyppien erilainen suhtautuminen alkoholiin. Keskiajan loppupuolella näistä muotoutui neljä perustyyppiä, jotka voi helposti tunnistaa nykyajankin känniporukoista: sagviinikosta tulee humalassa ilo(luonto)inen, koleerisesta väkivaltainen, flegmaatikosta tyhmä ja unelias sekä melankolisesta masentunut.

Eräs keskustelijoista yritti nostaa esille sen seikan, miten sanoilla ja puheella luodaan mielikuvia. Jos koko ilta on nimetty känni-illaksi, jossa puhutaan viinalla läträämisestä, juopottelusta ja ryyppäämisestä, ei noihin sanoihin sisälly mahdollisuutta kohtuukäytöstä tai iloliemestä. Se, miten alkoholista puhutaan, vaikuttaa myös siihen, miten sitä käytetään.

Historianopiskelijatoverini, kansalaisaktivisti Tiina Heikkilä, oli myös kutsuttu keskusteluun. Hänkin yritti nostaa muutamia tärkeitä pointteja keskusteluun, mutta juuri kukaan ei niihin tarttunut. Yksi tärkeä teema on puistojuopottelu, mitä myös ohjelmassa sivuttiin ja jota puolustaakseen Tiina järjesti viime kesänä hanu-piknikin (jossa en ollut, mutta olisin kyllä halunnut!). Koko ajatus piknikistä lähti apulaispormestari Kristiina Järvelän lausahduksesta, jonka mukaan puistoista tulisi siivota pois elävät roskat, eli juopottelijat. Itse asiassa koko puistojuopottelu tulisi kieltää, koska lapset. Järvelä ei kuitenkaan ottanut sitä huomioon, että poliisilla on nyt jo valtuudet puuttua häiritsevään juopotteluun ja kyllä he sitä tekevätkin.
– Keskustan pitäisi olla hanuvapaata aluetta, elävät roskat ovat yhtä ikäviä ympäristöhaittoja kuin elottomatkin, Järvelä sanoi.

[--]

Nurmella istuikin lauantaina ihmisiä, joiden selässä luki muun muassa ”ihmisroska”.


[--]


– Saa vetää kännit, kunhan ei häiritse tai mene myllyttämään ketään, Heikkilä sanoo.
Tämä onkin osallistujien viestin ydin: järjestyslaki mahdollistaa jo nyt häiritsevään juopotteluun puuttumisen ja sen pitäisi riittää.
Odotin, että Tiina olisi tuonut enemmänkin esille sitä näkökulmaa, että kaikilla ei ole varaa tai halua mennä baariin. Baari, ravintola tai yökerho on kaupallinen tila, jossa ollaan sen omistajan ehdoilla, joista heitetään pois ne jotka eivät osta mitään ja joissa yleensä musiikki on niin kovalla että tanssiminen on ainoa mahdollinen ajanviete. Jos taas haluaa nauttia ystävien kanssa kauniista luonnosta ja kylmästä kaljasta, tulisi siihen olla muukin mahdollisuus kuin ylihintainen terassi. Järjestyksenvalvoja valvoo baaria ja poliisi puistoa. Äärimmäisen hyvä kysymys on se, kenellä on valta määritellä, mitä julkisessa tilassa tehdään ja kenen ehdoilla. Ja edelleenkin: poliisilla on valtuudet puuttua häiritsevään juopotteluun.

Tulisiko yhteiskunnan puuttua juomiseen vai sen syihin? Alkoholin myyntiä ja mainontaa säädellään nyt jo paljon, eikä sen kulutusta tai haittoja ole saatu laskemaan. Yhtään alkoholistia ei sillä auteta, että baari menee jo kahdelta kiinni. Toisin kuin osa keskustelijoista tuntui luulevan, ne, jotka bailaavat pilkkuun asti ja menevät siitä jatkoille, eivät mene seuraavana aamuna kahdeksalta töihin. Syyt siihen, miksi Jeppe juo, ovat moninaiset, ja vaikka alkoholin saatavuutta, hintaa ja mainontaa säädellään välillä naurettavuuksiin asti, niillä ei päästä käsiksi juuri näihin syihin. Väitetään jopa, että nykyinen suomalainen juomakulttuuri on kieltolain perua. Kun viina oli kielletty, sitä piti juoda salassa ja mahdollisimman paljon kerrallaan, kun sitä kerrankin oli. Ennen kieltolakia Suomen alkoholinkulutus oli Euroopan alhaisimpia.

Minusta ainoa hyväksyttävä syy juomiseen on se, että kännissä on kivaa. Jos ei ole, älä juo. Jos on kännissä liian usein, se ei ole enää kivaa. Jos on kännissä väkivaltainen tai masentunut ja aiheuttaa haittaa itselleen tai muille, ei sekään ole kivaa. Alkoholi on iloinen asia, ja ehkä sen tunnustaminen poistaisi sitä mystifiointia, mikä ajaa nuoret kokeilemaan kaikkea jännää. Rehellinen kannattaa olla, kuten Rosa Meriläinen kolumnissaan toteaa:
Jos joku epäilee lasten kasvavan kieroon, jos he kuulevat jollakin olleen humalassa hauskaa, älköön hätääntykö.

Kyllä elävä todellisuus ympärillämme tarjoaa pilttien eteen ihan päivittäin varoittavia esimerkkejä alkoholin terveyshaitoista. Kun lapsi kysyy puliukosta, miksi setä kävelee katkonaisesti, voi kertoa rehellisesti sedän juoneen liian kauan liian paljon viinaa. Siinä se.
Jos ei juo, on sekin täysin ok, kunhan ei mene kieltämään sitä muilta. Ja jos juo, on sekin ok, kunhan ei pakota muita juomaan. Fiksun, aikuisen ihmisen pitäisi tietää omat rajansa, mutta luoja tietää, että minäkin olen mennyt niistä yli ja läksyni toivottavasti oppinut. 

torstai 17. toukokuuta 2012

Linssimössö

Nonni, nyt helppo ja halpa arkikasvisruoka, jota voi vaikka pitää kuiva-ainekaapissa odottamassa sitä päivää, kun kaupat ovat kiinni tai ei muuten vain jaksa lähteä sinne. Juurikin siinä mielessä linssit ja pavut ovat ihan ylivoimaista ruokaa, että uivattuna ne säilyvät melkeinpä ikuisesti. Siitä syystä ne ovat myös olleet tärkeitä proteiininlähteitä ennen kylmäsäilytystä. Kala, liha ja kana täytyy käyttää melkeinpä heti kun se on kaupasta kotiin kannettu tai viimeistään seuraavana päivänä, vaikka sitä jääkaapissa pitäisikin.

Papuja pitää liottaa ja keittää ennen syömistä, joten niiden syömistä pitää vähän etukäteen suunnitella, mutta linssejä ei. Punaiset linssit lisäksi kypsyvät nopeasti, n. 15-20 minuutissa. Samassa ajassa keittää lisäkeohran. Rikotut ohrasuurimot kypsyvät kokonaisia nopeammin, ja jos suurimot huuhtoo ennen keittoa, ei niistä tule ihan niin puuroa. Tässä käyttämäni GoGreenin lisäkeohra, jota saa ihan tavallisista ruokakaupoista, on irtonaista ja sopii lisukkeeksi hyvin. Ohraa kannattaa suosia riisin sijasta paremman ravintoainepitoisuuden sekä mahdollisen kotimaisuuden takia. Ja vaikka ohra ei kotimaista olisikaan, on esim. Euroopassa tuotettu ruoka vähän ihmis- ja ympäristöystävällisempää kuin Kaukoidässä.

Ohran ja linssien lisäksi tarvitaan purkki itämaista maustekastiketta. Itse käytin tässä tikka masalaa. Näistä onkin sitten vaikka kuinka paljon maku- ja tulisuusvaihtoehtoja, samaten valinnanmahdollisuus Uncle Bensin ja luomu- tai vegetaarisen vaihtoehdon välillä. Itämaisessa keittiössä kasvisruokia on paljon, ja koska homman juju on mausteisessa kastikkeessa, ei mielestäni ole juurikaan järkeä upottaa siihen kallista lihaa tai kanaa. Halukas ja näppärä tekee itse oman kastikkeen, mutta tämän tarkoitus on nyt olla tällainen helppo arkiruoka.

Linssimössö ja lisäkeohra 




2 dl punaisia linssejä
purkki maustekastiketta, esim. tikka masalaa
2 dl lisäkeohraa tai rikottuja ohrasuurimoita

Huuhdo linssit ja keitä niitä kiehuvassa vedessä, kunnes ovat pehmeitä, yleensä 15-20 min. Huuhdo myös ohra ja keitä sitä toisessa kattilassa kunnes sekin pehmenee, muttei puuroudu, 15-30 min. Keittoaika riippuu suurimoiden koosta ja siitä, miten ohraa on käsitelty. Kun linssit ovat valmiita, kaada ylimääräinen vesi pois ja lisää kastike. Kiehauta. Tarjoile valutettujen ohrasuurimoiden kanssa.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Lihansyönnistä

(Mun tarttis varmaan kirjoittaa useammin, niin ei tulis kerralla näin paljon. Sori!)

Jatketaas nyt sit vaikka aiheesta tällä lepakkokanavalla. Edellisessä jaksossa totesimme, että ihminen pystyy hyödyntämään ravinnossaan melkein mitä tahansa paitsi pikkukiviä. Tsek. Tässä jaksossa käsittelemme sitä, mitä sitten kannattaa syödä, kun nykyään valinnanmahdollisuudet ovat huomattavasti laajemmat kuin vielä sata tai viisikymmentä vuotta sitten.

Yritin lopettaa edellisen postauksen tähän lausahdukseen, mutta vasta kaimani ystävällisesti muistutti siitä, miten se menee. Eli näin: "Eat food. Not too much. Mostly plants." - Michael Pollan. Kolme niin yksinkertaista, mutta kuitenkin niin vaikeaa ajatusta. Ruoan syöminen viittaa ajatukseen siitä, että kannattaa tosiaan syödä sitä ruokaa, eikä niitä kemianteollisuuden tuotteita, joita ruokaan nykyisin lisätään. Lisäaineista olen kirjoittanut ennenkin, ja palaan niihin varmasti myöhemmin. Mutta ei nyt jäädä siihen. Kohtuullisen syömisen vaatimuksen varmasti jokainen ymmärtää.

Mutta siis. Enimmäkseen kasviksia. En ole kasvissyöjä, ja tuskin koskaan sellaiseksi rupean, mutta tämä nykysuomalaisten lihansyönti menee kyllä ihan yli hilseen. Suomalaisten lihankulutus on kaksinkertaistunut 50 vuodessa. Eikä se koske vain meitä, vaan koko maailman lihankulutus kasvaa. Keskiverto suomalainen syö 76 kiloa lihaa vuodessa. Se on melkein puolitoista kiloa viikossa. 200 g päivittäin, joka päivä. Koska minä ja moni muukaan ei syö lihaa päivittäin, kuka syö minun lihani? Syökö se joku sitten mitään muuta?

Lihansyönnissä sinänsä ei ole minun mielestäni mitään pahaa. Eläimetkin syövät toisiaan. Ongelma piilee siinä, miten tämä miljoonien kilojen lihavuori on saatu aikaiseksi. Noin puolet, 400 miljoonaa kiloa, suomalaisten syömästä lihasta on possua. Possua, joka lihotetaan niin, että se painaa alle puolivuotiaana noin 86 kg, jolloin se päätyy teuraaksi. Tämän puoli vuotta sika viettää liian pienessä häkissä ja ilman virikkeitä. Joulunaikaan toistuvat eläinaktivistien kampanjat ovat varmasti monelle tuttuja, mutta harvoin niistä seuraa mitään muuta kuin paheksuntaa siitä, että kai ihminen saa kerran vuodessa (sic!) kinkkua syödä ja Evira käy tarkistamassa, että sikojen olot ovat sääntöjen mukaiset. Joskus eivät. Ja tämä siis Suomessa. Läheskään koko tuo possumäärä ei ole peräisin suomalaisilta tiloilta, eli luultavasti vieläkin huonommista oloista. Ja jos aktivistien kuvaamat suomalaiset sikatilat menevät vielä lainsäädääntöön, on laissa pahasti vikaa.

Se possusta. Suomalaiset syövät myös paljon kanaa, koska se on terveellisempää, vähärasvaisempaa ja halvempaa kuin punainen liha. Kana on myös nopeasti lisääntyvä, kasvava ja pöytään kannettava tipu. Tai siis, ei kyseessä ole kana, vaan broilerihybridi Ross 508, joka on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman isoksi. Ja mahdollisimman isoilla rintalihaksilla, sillä rintapalojahan kuluttajat haluavat, kun niissä ei ole inhottavia luita tai muutakaan, mikä muistuttaisi siitä, että tämäkin on joskus ollut elävä olento.

Nauta on ilmaston kannalta huono vaihtoehto, mutta isompana eläimenä se on myös kasvattajalle arvokkaampi ja siitä on pidettävä parempaa huolta. Lihansyönti on ongelmallista sekä ympäristön että eläinten oikeuksien kannalta: jos eläin kuormittaa luontoa suhteellisen vähän, kuten vaikka kana, on sen tehotuotanto eettisesti ja lajityypillisesti täysin kestämätöntä, jos elukalla on kohtuullisen hyvät olot, kuten vaikka naudalla, sen ympäristövaikutus on moninkertainen.

Pyrin syömään luomulihaa, sillä sen tuotannossa eläinten oikeudet huomioidaan paremmin. Eläin saa elää lajityypillisemmässä ympäristössä ja kasvaa rauhassa teuraspainoon. Tästä syystä luomuliha on myös kalliimpaa, joten sitä tulee syötyä vähemmän. Myös riista on saanut elää niinkuin sitä huvittaa. Ehdoton suosikkini on kuitenkin kotimainen lammas, josta hyvänmakuisen lihan lisäksi saadaan myös villaa, nahkaa ja perinnemaisemia.

Sanomattakin selvää, että jos eläin kerran teuraaksi viedään, se käytetään mahdollisimman tehokkaasti. Omituisia ruhonosia ja sisäelimiä on esitellyt esimerkiksi Sivumaun Jani, ja toivottavasti saan tännekin kirjoitettua aiheesta enemmän. Luullisia ruhonosia olen käyttänyt esimerkiksi keskiaikaisten pitojen lihapadoissa. Lapa tai etuselkä on halpaa ja todella maukasta, eikä niitä yleensä voi pilata edes liialla kypsentämisellä.

Kaikkea lihankulutuksen lisäystä ei voi pistää karppaamisen syyksi, mutta oma osansa sillä varmasti on. Itse tunnen useitakin ihmisiä, jotka ovat alkaneet syödä enemmän jauhelihaa ja pekonia vain siksi, että nyt sitä saa syödä. Liha nähdään halpana ja nopeana ruokana, mutta oikeasti esimerkiksi tofun tai punaisten linssien valmistukseen ei mene yhtään sen pidempää aikaa ja molemmat säilyvät reilusti pidempään kuin liha. Kasvissyöntiä vaivaa viherhippeyden leima, jolla unohdetaan se, ettei ihmisen tule syödä päivittäin lihaa. Liha on huonon säilyvyytensä ja kallin hintansa takia herkku, ja sellaisena sitä tulisi kohdella, jos aikoo sitä ylipäänsä syödä.

Ja joo, tietysti esim. tietyt paimentolaiskansat tai inuitit syövät pääasiassa punaista lihaa, maitotuotteita ja rasvaa. Kyse on kuitenkin kohtuullisen pienistä ihmisryhmistä alueilla, joilla muunlainen ravinto on vähäistä. Ja ihmisistä, jotka itse kasvattavat sopivankokoista määrää karjaa ja teurastavat siitä tarpeellisen määrän eivätkä odota, että liha tulee vakuumipakattuna kaupan hyllylle. Karppaamisen perustelu sillä, että kyllähän eskimotkin, ei poista sitä faktaa, että nykyajan lihantuotanto poikkeaa aika paljon siitä, mikä se inuiteilla on.

Ja miksi tästä asiasta ei voida puhua neutraalisti? Suomen luonnonsuojeluliitto ja Luonto-liitto tekivät yhteisen kannanoton, jossa ilmaisivat huolensa ympäristön puolesta karppauksen lisääntyessä. Tärkeää on huomata myös se, että jos nyt karpata haluaa, "proteiinin käyttöä ruokavaliossa voi lisätä ympäristöä kohtuuttomasti rasittamatta. Esimerkiksi soijan ja tofun ympäristöjalanjäljet tuotannon, kuljetuksen ja käytön huomioon ottaen ovat huomattavasti lihaa pienemmät. Karpata voi siis myös ympäristöä kunnioittaen." Tuskin sanomalehtien kommenttipalstoja pitäisi ottaa vakavasti, mutta minulta ainakin meinasi mennä usko ihmiskuntaan, kun Aamulehden uutisoinnin yhteydessä useampi julisti lisäävänsä lihansyöntiä ihan vain luontojärjestöjä ärsyttääkseen. Äh. 

En minä halua tuomita tai syyllistää ketään. Haluaisin herättää ihmisiä ajattelemaan sitä, miksi he syövät niinkuin syövät. Ei tofun, papujen tai linssien syönti tarkoita sitä, että liha pitää kokonaan jättää. Kasvien syönti on päinvastoin juurikin sitä monipuolista ruokavaliota ainaisen pääkallopadan (jauheliha+makaroni) tai kanasuikaleriisimössön lisäksi. Lupaan lisätä tänne piakkoin kasvisruokareseptejä, jos te lupaatte edes miettiä asiaa.


Enimmäkseen kasviksia.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Ihminen ja hänen ruokavalionsa

Tässä tulee nyt totuus elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Tai jotain.

Yritin kirjoittaa aiheesta jo aiemmin, mutta olin ilmeisesti niin kiihtyneessä mielentilassa että katsoin parhaaksi jättää sen julkaisematta. Ruoasta puhutaan nykyään todella paljon. Suurin osa siitä taitaa olla vain lehdistön innostusta nähdä ongelmia sielläkin, missä niitä ei ole, mutta eipä lehdistökään aiheesta kirjoittaisi, ellei joku niitä lukisi. Jopa Tampereen ylioppilaslehti Aviisi aloitti tämän vuoden ruokateemanumerolla.

Ja mistä nykyään puhutaan, kun puhutaan ruoasta? Karppauksesta. Moni ruokajuttu yrittää käsitellä esimerkiksi sitä, miten ruoalla rakennetaan identiteettiä tai kuinka ruoasta on tehty ongelma, mutta aina palataan siihen, miten karppaajat ovat kyseenalaistaneet auktoriteetit ja onko karppaus nyt hyvästä vai ei. En ole ravintoterapeutti enkä elintarviketeollisuuden osaaja, vaan lähestyn ruokaa lähinnä kulttuurisesta näkökulmasta.

Totta ihmeessä ruoalla rakennetaan identiteettiä. Valinta on myös se, että syö sitä mitä muutkin, ns. 'normaalia' ruokaa. Valintaa on sekin, mitä syö tai jättää syömättä. Ruoka on ensisijaisesti polttoainetta, mutta jos se olisi vain sitä, olisi ihmiskunta jo siirtynyt syömään pelkkiä ravintoainepillereitä. Ruoalla, sen laittamisella ja siitä nauttimisella on mielettömästi erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia funktioita, taloudellisista puhumattakaan.

Ruokakeskustelussa tuntuu unohtuvan, että ihminen on kaikkiruokainen ja sopeutuvainen eläin. Ihminen lajina on levittäytynyt ja pysyvästi asettutunut kaikille muille mantereille paitsi Etelänavalle. Homo sapiensilla on elinikää noin 200 000 vuotta, puhumattakaan varhaisemmista ihmisapinoista. Tähän aikaan ja levinneisyyteen mahtuu monenlaisia ilmasto- ja kulttuurisia olosuhteita. Ihmislajin leviämisen on mahdollistanut pääasiassa se, että ihminen kykenee käyttämään ravinnokseen melkein mitä vain: siemeniä, pähkinöitä, marjoja, hedelmiä, juuria, viljoja, lihaa, kalaa, maitoa... heinän ja ruohon sulatukseen tarvitsisi useamman mahan, eikä kivien syönti ole pidemmän päälle hyvä idea, mutta melkein mitä tahansa voi syödä. Kulttuuri-innovaatioiden, kuten keittämisen ja paistamisen myötä, on tullut mahdolliseksi hyödyntää entistä laajempaa kirjoa raaka-aineita. Säilöntätekniikat mahdollistavat elämisen muutenkin kuin kädestä suuhun.

Näistä on tosin viime aikoina oltu montaa mieltä. Tietysti monipuolinen ruokavalio on yksipuolista terveellisempi. Joku varmasti tarttuu tuohon maitoasiaan ja toteaa, että ihmiselle on 'luonnollista' olla laktoosi-intolerantikko ja laktoosin sietokyky aikuisella on vain pohjoisten paimentolaiskansojen mutaatio. Minä sanon, että sehän vasta luonnollista on, että ihmisen keho sopeutuu sietämään sitä ravintoa, mitä on tarjolla. Paimentolaiskansojen ravinto koostuu pääasiassa maitotuotteista ja lihasta, metsästäjä-keräilijät syövät riistaa ja sitä, mitä metsästä löytyy, maatalousvaltaisissa kulttuureissa ravinto perustuu viljalle. Nykyisin pinnalla oleva paleodieetti eli kivikautinen ruokavalio perustuu käsittääkseni ajatukselle, että ihmisen keho ei ole viljanviljelyn ja maatalouskulttuurin 10 000 -vuotisen historian aikana sopeutunut vilja- tai maitotuotteisiin, vaan käsittelee parhaiten sellaisia raaka-aineita, joita voi metsästää tai keräillä. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, että parintuhannen vuoden ajan esim. Euroopan alueen ruokatalous ja koko kulttuuri on perustunut viljanviljelylle. Poikkeuksiakin tietysti on.

Saahan sitä syödä (melkein) mitä tahansa mieli tekee. En minä ole keneltäkään mitään kieltämässä. Näen kuitenkin tärkeänä sen, että ihminen tiedostaa (hitto mikä muotisana!) sen, mitä on tekemässä ja miksi tekee niinkuin tekee. Aina, kun joku väittää minkä tahansa tavan tai käytännön olevan ihmiselle luonnollista, poistan niinsanotusti varmistimen. Ihmisrotu on historiansa aikana järjestänyt elämänsä ja kulttuurinsa niin monilla, erilaisilla tavoilla, etten ole enää ihan varma, löytyykö sieltä takaa enää yhteistä nimittäjää, sitä luonnollisuutta.

Ehkä paras ohje, mitä olen syömisestä kuullut, on seuraava: syö monipuolisesti, pääasiassa kasviksia. Tämän on joku viisas mies joskus sanonut, mutta pikaisella googlettamisella en löytänyt, että kuka.

Ehkä mä jatkan kasvissyönnistä ja karppauksesta sitten myöhemmin, kun tästä tuli jo näin pitkä. Totuus niistä siis myöhemmin, samalla kanavalla, ajasta en mene vannomaan!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Viikinkipöperöä

Maaliskuun alussa edessä oli jälleen kokkinakki, vastasin viikonlopun kestäneiden viikinkipitojen keittiöstä. Listalla oli perinteiseen tapaan iltapala, pari aamiaista, lounas ja lauantai-illan pidot, väkeä noin 50 henkeä. Muissa ruokailuissa tarjolla oli lähinnä puuroa ja leipää, mutta minusta etenkin tuon pitoruokailun suunnittelu on äärimmäisen hauskaa. Toteutuskin on useimmiten kivaa, vaikka se ei parin päivän keittiössä seisoskelun jälkeen siltä aina tunnu. Tällä kertaa teema oli aika yksinkertainen ja saattoi suosiolla jättää pois keskiaikaisen keittiön sievistelyn ja erikoisuudentavoittelun ja tehdä vain paljon hyvää ruokaa, jokaiselle jotakin. Toivottavasti tässä tehtävässä onnistuin, ainakin palaute oli hyvää. Paljon saa aikaiseksi jo sillä, että ruoka on ajoissa ja lämmintä eikä se lopu kesken.

Vanhaan tapaan ajattelin kirjoittaa menun ja reseptit myös tänne, sillä suomenkielisiä historiallisen kokkauksen sivustoja tai kirjoja ei paljoa ole. Reseptejä myös kysellään juhlissa paljon, mikä on aina hyvä kuulla.

Viikinkiaikaisten ruokalajien ja ruokailun tutkimisessa korostuvat samat ongelmat, mitä historiallisen ruoan kanssa yleensä: lähteiden puute. Keskiajalta on säilynyt keittokirjoja, mutta nekin kaikki yläluokan piiristä. Viikinkiajalla nähtiin vielä vähemmän tarvetta kirjoittaa reseptejä ylös kuin suuren ruhtinaan hovissa. Aihetta tuleekin lähestyä arkeologian ja luonnontieteiden keinoin: millaisia kasveja ja eläimiä oli, millaisia ruuantähteitä, esim. luita tai siemeniä, asuinpaikoilta löytyy, millaisia ruoanlaittovälineitä, tulisijoja yms. on silloin ollut. Myös pohjoismaisten perinneruokien resepteistä voi löytää apua, tosin niiden kanssa tulee aina muutaman kerran pohtia, onko ruokalaji voinut säilyä sen tuhannen vuotta.

Tämän kokkinakin kanssa ei onneksi tarvinnut olla kovin autenttinen, etenkin kun tälläkin kertaa kokkaus suoritettiin modernissa keittiössä. Yritin siis parhaani mukaan keksiä ruokaa, jota olisi voinut olla tarjolla viikinkiaikana hienoissa pidoissa ja joka olisi lisäksi helppo valmistaa. Helppo valmistettavuus on muutenkin avainsana suurimpaan osaan historiallisia ruokalajeja (niitä hovihömpötyksiä lukuunottamatta): jos raaka-aine on sellainen, mikä on kyseisenä aikana tunnettu, se on luultavasti valmistettu keittämällä tai paistamalla muiden saatavilla olleiden aineiden kanssa. Jos käytössä on (ollut) uuni, voi sinnekin nakata asioita hautumaan. Asioita voi pohtia tiettyyn pisteeseen asti, mikä useimmilla sijaitsee vielä eri paikassa, mutta jossain vaiheessa on pakko todeta, että paraskin versio on vain sinne päin.

Ohjeet ovat, kuten edellisessäkin, noin kymmenelle hengelle. Lopullinen ruoan menekki riippuu ruokalajien määrästä ja syöjien ruokahalusta sekä -valiosta. Kun kyseessä ei ole leipomus kuin parissa kohtaa, ei ruoka-aineiden välisillä suhteilla ole niin paljon väliä ja maistamalla pääsee pitkälle.

Viikinkipidot

Keitettyä ohraa
Papusalaatti
Haudutettua kaalia
Olutkanaa

Uunijuureksia
Omenapossua
Sipuli-vuohenjuustopiirakoita
Lammaspata

Mustikkapiirakkaa
Piimäjuustoa
Ruusuriisipuuroa

juomaksi hunajasimaa ja olutta

Olut

Yritän pitää kielenkantani kurissa tässä aiheessa, sillä kirjoitan parhaillaan gradua myöhäiskeskiajan alkoholijuomista ja olen lukenut myös jonkin verran juomien historiasta yleensä (miten en ole siitä vielä kirjoittanut tänne?). Todettakoon kuitenkin, että olutta oli viikinkiaikana. Se valmistettiin yleensä ohramaltaista ja vedestä ja maustettiin kenties villihumalalla, kenties muilla yrteillä, kuten katajalla, suomyrtillä tai siankärsämöllä. Koska olin panohommissa vielä neitsyt, päätin aloittaa helpoimmasta ja ostin kaupasta paketin valmista olutuutetta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä historiallisen oluen kanssa.

Arvatkaa vaan, paljonko huumoria panemisesta ja sanan eri käyttötarkoituksista saa aikaiseksi? Riittävästi. Inspiraatiota hain Pirkka-sedän panokoulusta, ja jos kyseisen herran tuntee, ei voi olla ihan varma siitä, mitä siellä koulussa sitten oppii. Sen verran voin lohduttaa, että linkin voi avata työpaikalla ja lasten nähden.

Kouluun kuuluu myös osat kaksi ja kolme. Mutta kuten sanottu, lähdin helpoimman kautta liikkeelle ja ostin paketin tummaa Finlandiaa ja tein niinkuin paketissa sanotaan, paitsi että oluen tekeytymiselle ei jäänyt juuri aikaa. Tämä maistui jonkin verran lopputuloksessakin: hiilihappoa ei ehtinyt juuri muodostua eikä makukaan ollut kummoinen. Alkoholipitoisuutta en mitannut. Tarjolla oli myös ihan maltaista tehtyä kotikaljaa, mitä kului reilusti enemmän kuin tätä. Laaki oli 25 litraa, mikä oli ihan riittävästi 50 hengelle.

Mutta tulipahan kokeiltua, etenkin kun ihmisillä on yleensä omat juomat mukana ja alkoholittomia oli varattu riittävästi. Ensi kerralla parempi maku, ehkä jopa vähän autenttisempaa meininkiä.

Hunajasima

Tämä osui sitten ihan nappiin! Viikinkiaikaisella simalla ja tällä liemellä ei kuitenkaan ole kovin paljoa yhteistä. Tämä resepti on lähinnä hunajasta tehtyä vappusimaa jossa on jouluiset mausteet. Historialliseen simaan palaan toivottavasti myöhemmin, viimeistään sitten kun kaivan käsiini sen 1500-luvun reseptin, mikä ei tosin ole viikinkiaikaa sekään.

Reseptin pohjan löysin Suomen mehiläishoitajien liiton sivuilta, on muuten eka mikä tulee vastaan googlettaessa 'hunajasima'. Koska simaa on luultavasti maustettu siinä missä viiniä ja oluttakin, ja hunajan makeuden vuoksi jotain terääkin pitäisi olla, keitin seuraksi mausteliemen.

Koska tätä kannattaa tehdä useamminkin, sillä sima ei säily, tulee tässä nyt vain neljän litran latinki. Pitoihin tein tätä 25 litraa, mikä oli riittävästi, ja viimeiset pisarat juotiin aamuyön tunteina. Alkoholipitoisuutta en mitannut, mutta jos siinä jotain oli, maku peittää sen petollisen tehokkaasti alleen.

4 l vettä
450 g kotimaista hunajaa
2 sitruunaa
ripaus hiivaa

Mausteliemeen:
pieni kanelitanko
pari kuivattua neilikkaa
inkivääriä
kokonaisia mustapippureita

Kiehauta n. litra vettä ja keitä siinä mausteita hetken aikaa. Lapioi hunaja esim. isoon kattilaan tai muuhun astiaan (tää oli muuten hauskaa, kun hunajaa oli 8 purkkia) ja kaada mausteliemi päälle. Lisää loppu vesi ja sitruunamehu. Jäähdytä kädenlämpöiseksi (esim. teräskattilan voi laittaa kylmään veteen), lisää sitten vasta hiiva, ettei se kuole. Anna käydä huoneenlämmössä seuraavaan päivään, siivilöi ja pullota. Lisää joka pulloon teelusikallinen sokeria. Sima valmistuu viileässä noin viikossa, huoneenlämmössä parissa päivässä. Älä missään nimessä kierrä pullojen korkkia täysin kiinni, sillä pullot saattavat räjähtää. Suosittelen muutenkin viileässä kypsyttämistä, räjähdysvaara on pienempi eikä sima mene vahingossa yli.

Ohraa

400 g ohrasuurimoita, miel. kokonaisia
suolaa, voita

Keitä pakkauksen ohjeen mukaan tai sitten runsaassa suolalla maustetussa vedessä kypsäksi, aikaa kuluu ainakin puoli tuntia. Kokonaiset suurimot säilyvät irtonaisempina, rikoituista tulee puurompaa. Sitä voi välttää huuhtomalla jyvät.

Papusalaatti

Näitä tehtiin viimeksi härkäpavuista, ja näitä erityisesti toivottiin tällekin kerralle. Härkäpapu on yksi ihmiskunnan vanhimmista ruokakasveista, joten sitä voi huoletta laittaa tarjolle minä aikana tahansa. Tosin nykyaikana sen löytäminen oli kohtuullisen haasteellista: pavut olivat loppuneet sekä Tampereen Punnitse&Säästästä että Ruohonjuuresta, lisäksi Tampereen Runsaudensarvi oli vesivahingon takia surkeasti kiinni. Luulin jo, että joudun vaihtamaan ruokalajia, kunnes Citymarketista (!) löytyi kilo. Yksi yksinäinen kilo. Jatkoin sitä sitten kikherneillä, ja hyvä tuli näinkin.

200 g kuivia härkäpapuja
200 g kuivia kikherneitä
tuoretta persiljaa
oliiviöljyä
suolaa

Liota papuja ja kikherneitä runsaassa vedessä yön yli. Vaihda vesi ja keitä noin tunti, laske aika siitä kun vesi alkaa kiehua. Tarvittaessa voit keittää vähän yli, sillä raaoiksi ei kannata jättää. Valuta ja mausta persiljalla, öljyllä ja suolalla.

Haudutettu kaali

n. kilo kaalia
fenkolinsiemeniä
voita tai öljyä

Pilko, mausta ja hauduta n. 150 C, niin, että joko säilyy vähän rapsakkana tai muhii kunnolla. Tarvitaan ainakin tunti. Kaali ns. romahtaa kypsennettäessä, joten sitä jää jäljelle aika vähän alkuperäisestä määrästä.

Olutkana

Kananuijia yksi per syöjä tai koipi/2 hlö (kannattaa pilkkoa valmiiksi)
olutta (itse laitoin Kukko Pilsneriä)
rosmariinia
timjamia

Asettele kanat vuokaan, kaada päälle olut ja ripottele mausteet. Uunin lämpötila voi olla vähän korkeampi kuin juureksilla, n. 175 C. Kana on kypsää, kun tikulla tökättäessä neste on kirkasta tai liha irtoaa helposti luista. Tällä sormiruoalla saa takuulla aidon viikinkifiiliksen.

Ohraa, papusalaattia, kaalia, omenapossua ja tuopissa simaa.

Uunijuurekset

Nämä kuuluvat jokaisen keskiaikakokkaajan perusvarastoon. Koska porkkanaa ei viikinkiajalla viljelty Pohjolassa, ja lanttu risteytyi vasta keskiajan lopulla, en käyttänyt niitä, vaan vanhempia tuttavuuksia. Tosin punajuuri taitaa olla vähän siinä rajalla, mutta nauris on hyvin vanha viljelyskasvi täällä päin.

Puoli kiloa nauriita
Puoli kiloa punajuuria
maun mukaan sipulia
valkosipulia
suolaa, pippuria, voita

Kuori, lohko, mausta, lohko voita päälle ja hauduta uunissa n. 150 C kansi tai folio päällä määrästä riippuen ainakin tunti, mielellään esim. kolme.

Omenapossu

n. 1 kg possun etuselkää, niskaa, lapaa tai muuta makoisaa osaa
puolisen kiloa omenoita
sipulia
valkosipulia
possun rasvaisuudesta riippuen pekonia lisäksi

Poista tarvittaessa possun nahka ja pilko liha. Luut saavat jäädä mukaan antamaan makua. Pilko muutkin aineet, hauduta uunissa kypsäksi.

Uunijuureksia hassusta kuvakulmasta.

Sipuli-vuohenjuustopiiraat

Taikina:
200 g voita
3 dl ohrajauhoja
3 dl vehnäjauhoja
tippa vettä

Täyte:
100 g vuohenjuustoa
sipuli
voita tai öljyä
suolaa

Tee ensin taikina: nypi huoneenlämpöinen voi ja jauhot murumaiseksi seokseksi, lisää tilkka vettä ja sekoita nopeasti taikinaksi. Anna levätä jääkaapissa tunti, ehkä parikin. Tee sitten vasta täyte: pilko sipuli ja kuullota se voissa tai öljyssä. Pehmennä vuohenjuusto kulhossa haarukalla tai lusikalla, sekoita siihen sipuli ja mausta tarvittaessa suolalla. Muitakin mausteita voi tietty käyttää. Kauli taikina ja ota siitä pienellä lautasella tai isolla lasilla ympyröitä. Laita keskelle nokare täytettä ja paina reunat yhteen, saat pienen piirakan. Töki haarukalla kuoreen reikiä. Voit halutessasi voidella piiraat munalla ennen kuin paistat ne n. 220 C niin, että pinta saa väriä.

Lammaspata

Kun liha on hyvää, ei se seurakseen juuri muuta kaipaa. Nämä otukset on tilattu Tampereen Lammasmaailmasta, Arkiainekset-salkku. Nimestään huolimatta tuotteet käyvät juhlavampaankin tilaisuuteen, sillä paketti sisältää luullisia ja rasvaisia ruhonosia, jotka omasta mielestäni ovat monia muita ruhonosia parempia.

Luista lampaanlihaa n. 2 kg (jos vähäluista, vähempikin saattaa riittää)
rosmariinia
valkosipulia
laakerinlehtiä
mustapippuria
suolaa

Pilko liha. Laita se kattilaan, peitä vedellä, anna kiehua ja lisää mausteet. Keitä kypsäksi, kunnes liha irtoaa luista.

Lammaskin on jostain syystä vino, mutta hyvä.

Mustikkapiirakka

Taikina:
200 g voita
3 dl vehnäjauhoja
3 dl ruisjauhoja

Täyte:
mustikoita
vehnäjauhoa

Tee taikina samalla tavalla kuin vuohenjuustopiiraissa: nypi voi ja jauhot, sekoita vesitilkan avulla taikinaksi, anna tekeytyä. Täytä piiraat mustikoilla, joihin on sekoitettu vähän jauhoa kosteutta sitomaan. Voit kaulia myös taikinan vuokaan, siihen kannattaa kaulia myös kansi, mihin pistelee vähän reikiä. Syö ehdottomasti lämpimänä.

Piimäjuusto

Juuston valmistusta voi tarkemmin seurata täältä. Tästä jätin munat pois.

Täysmaitoa 2 l
Piimää 0,5 l
suolaa

Kiehauta maito, kun se kiehuu kaada kylmä piimä sekaan niin, että maito juoksettuu. Pidä kattila lämpimässä ja anna heran erottua kunnolla. Voit myös kiehauttaa massan uudestaan. Nostele juustomassa harsolla vuorattuun muottiin tai siivilään, aseta paino päälle ja anna valua esim. yön yli.

Ruusuriisipuuro

Tämä oli ihan oma keksintöni, jossa yhdistyy kolme ennen ylellistä, nykyään vähän halvempaa raaka-ainetta: riisi, kerma ja ruusuvesi. Tämä on aika tujua, eikä sitä tarvitse jälkiruoaksi niin paljoa kuin puuroa varattaisiin esim. aamiaiselle.

3 dl vettä
2 dl riisiryynejä
4 dl maitoa
4 dl kermaa
ruusuvettä

Kiehauta vesi, lisää siihen riisit, sitten maito ja kerma vähitellen, kunnes riisi on imenyt nesteen ja puuron koostumus on sopiva. Anna jäähtyä. Mausta ruusuvedellä.

Pala juustoa.

Ihan kaikesta en ehtinyt/viitsinyt ottaa kuvaa, mutta ehkei sitä tarvitse.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Suklaaunelma tv:stä

Olen taas tuijotellut innoissani telkkaria, kun sieltä tulee ainakin kaksi kiinnostavaa ohjelmaa. Master Chefin ja Top Chefin lisäksi muita ruokaohjelmia en juuri seuraa, kiinnostavia draamasarjoja sitäkin enemmän. Mutta koska tämä on ruokablogi, ehkä siihen ruokaan kannattaisi keskittyä enemmän.

Kirjoitin jo mainittujen sarjojen ensimmäisellä tuotantokaudella oman arvioni, mikä pitää monelta osin edelleen paikkansa. Master Chefissä häiritsee edelleen leikkaus, mutta nauhoitettuna seurattuna voi onneksi kelata kaikki "katkon jälkeen"-paljastusosuudet ja muut turhat pois. Osa kilpailijoista on ärsyttävämpiä kuin toiset, mutta omaa suosikkiani en ole vielä ehtinyt valita.

Top Chefissä ollaan jo loppusuoralla, jäljellä on enää neljä parasta. Eniten tykkään nuoriso-osastosta, mutta tosi kovatasoista porukkaa siellä taas on. Eikä toisaalta ihme, kun osalla kilpailijoista on jo omat Michelin-tähden ravintolansa.

Tv-kokkikilpailuissa mielestäni parasta ovat reseptit ja mahdollisuus itsekin oppia jotain ruuanlaitosta. Ihan aloittelevat ruuanlaittajat tuskin saavat sarjoista niin paljon irti, päinvastoin joku saattaa turhautuakin siihen, miten vaikealta ruuanlaitto vaikuttaa. Viimeisimmässä Master Chefissä olikin sellainen annos, jota on monimutkaisuudestaan huolimatta pakko kokeilla joskus:



Teemu Aura - Suklaakakkua, suolatoffeejäätelöä ja praline-maitosuklaamoussea
- Patisserie Teemu & Markus


Tosin tuota syömään on pakko kutsua joku muukin, mutta sen ei pitäisi olla mikään ongelma.

Piakkoin taas asiaa historiallisesta kokkaamisesta.