Sehän on tietenkin heppa!

Eilisestä tuli ruoankin suhteen aika mielenkiintoinen ja monipuolinen päivä. Aloitin syömällä ahkeran kotijumpan jälkeen kevyen lounaan, tiistaina tehtyä kasvisborssikeittoa. Olin ostanut jo aiemmin punajuuria, ja nyt alkoi tehdä mieli jotain punaista:

Kasvisborssikeitto

Pari perunaa
Pari porkkanaa
Punajuuria
Pala kaalia
Sipuli

Pese, kuori ja pilko juurekset tasakokoisiksi paloiksi. Kuori kaalista ulommaiset lehdet ja pilko, tee sama sipulille. Lisää ainekset kiehuvaan veteen ja keitä kypsäksi, tähän menee palasten koosta riippuen puolesta tunnista eteenpäin. Kaalista ainakin huomaa, kun se on kypsää. Tarjoile smetanan tai vastaavan kanssa, itse lusikoin päälle valkosipulidippiä, kun sitä vielä sattui kaapissa olemaan. Leipääkin voi lisukkeena tarjota.

Lounaan nautittuani kipitin jo vähän myöhässä yliopistolle. Latinantunnin jälkeen vuorossa oli Hyökyaallon järjestämä elokuvailta ravintola Gopalissa. Valitettavasti Mother Earth-dokumenttia ei saatu läppärillä pyörimään, vaikka ilmeisesti sen toimivuus oli testattu etukäteen. Pitempi elokuva, The Real Dirt on Farmer John, lähti onneksi pienen alkukankeuden jälkeen käyntiin. Dokumentti kertoo illinoisilaisesta maanviljelijästä, joka ottaa hoitaakseen vanhempiensa maatilan isänsä kuoltua. 1980-luvulla kuitenkin koko amerikkalainen maatalous joutuu ongelmiin ja Johnkin joutuu myymään suurimman osan tilan maista ja koneista. Maatalouden kriisistä ei kuitenkaan sen enempää puhuta kuin kyseisen tilan osalta, itse olisin ainakin halunnut tietää siitä enemmän. Saattaa kuitenkin olla, että dokumentti on tarkoitettu lähinnä amerikkalaiselle yleisölle, joka varmasti tuntee kriisin paremmin. Erinäköisten kokeilujen, masennuksen ja yhteisön hylkäämisen jälkeen tila kuitenkin pelastuu luomuviljelyn ja Community Supported Agriculture -lähiruokayhteisön avulla. CSA-yhteisö koostuu joukosta ihmisiä, jotka säännöllisin väliajoin saavat tilalta laatikollisen kauden kasviksia ja maksavat niistä tietyn summan. Tilaviljely on hyvin monipuolista, eikä John itsekään aluksi tiennyt, mitä kaikkea hän viljelee. Apuna hänellä on harjoittelijoita ja maahanmuuttajia.

Oman mielenkiintonsa dokumenttiin tuo Johnin erilainen persoona. Tilalla toimi jo 1970-luvulla taiteilijakommuuni, mikä sai naapurit karsastamaan Johnia. Myöhemmin häntä syytettiin huumeviljelystä ja saatananpalvonnasta, koska hän majoitti tilalleen mm. tummaihoisen ystävänsä ja taiteilijatuttujaan. Häntä syytettiin myös homoudesta, vaikka dokumentissa vilahtaa ainakin kolme tyttöystävää. Kuitenkin 2000-luvun puolella välit naapureihinkin ovat lämmenneet kukoistavan liiketoiminnan kautta.

Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista alustusta elokuvaan tai sen jälkeen keskustelua siitä, olisiko vastaavanlainen mahdollista myös Suomessa. Erilaisia (luomu)ruokapiirejähän on ainakin suurimmissa kaupungeissa ja joidenkin tuottajien ympärillä. Käsittääkseni Suomessa kuitenkin tilat ovat pienempiä ja viljelevät vain muutamia lajikkeita. Itse suosin Tamyn (Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan) luomuruokapiiriä, joka koordinoi monen eri maahantuojan ja tuottajan hyvää luomuruokaa. Piiri on avoinna muillekin kuin yliopistolaisille, jos olet kiinnostunut Tampereen seudun luomuruoasta! Sivuilta löytyvät myös tuottajien yhteystiedot. Moni tuottaja myy tuotteitaan suoraan tilalta tai toimittaa tuotteita oman ruokapiirinsä kautta.

Alunperin minun piti elokuvan jälkeen osallistua maanmainioille Food is Art-kulinaariviikoille, mutta mönkään meni. Olimme työporukan kanssa sopineet illasta Wistub Alsacessa, mutta ennen h-hetkeä kaikki muut olivat joko liian köyhiä tai kipeitä. En jaksanut yksin lähteä toiselle puolelle keskustaa, joten päädyin perumaan varauksen. Olen yrittänyt saada muitakin kavereitani liikkeelle, mutta etenkin näin loppukuusta, kun opintotuki on loppu, on menestys ollut huono. Olisi pitänyt takoa rautaa alkukuusta, mutta se meni nyt. Toivottavasti tapahtuma järjestetään ensi vuonna uudestaan, ainakin vastaanotto on ollut hyvä.

Päätin lohduttautua rouhean ravintola Roastin uudella menulla, kun paikka sattui olemaan ihan vieressä. Ravintola on suhteellisen uusi, ja kävin tammikuussa tutustumassa edelliseen menuun. Siihen olin vähän pettynyt: tilaamani lihavarras oli kuivaa ja maistui lähinnä pippurilta. Seurana olleet vihannekset olivat samanlaisia, mitä itse kotona teen. Jälkiruoaksi otin banaaninlastaajan suklaakakkua, jonka ulkomuoto oli vähän kyseenalainen ja maku aika tavallinen. Sain kuitenkin ilokseni huomata, että uudessa menussa oli paljon kivempia juttuja ja persoonallisempaa otetta.

Koska tykkään ravintolassa syödä ruokaa, jota ei kotona tulisi välttämättä tehtyä, aloitin valkosipulietanoista. Olen syönyt etanoita joskus aiemminkin, ja ainoa juttu niissä oikeastaan on se maustevoi. Etana itse on vain limainen klimppi, johon se voi takertuu. Leivällä sitten syödään loputkin maut. Aiemmin syömäni etanat kaivoin itse kuoresta ulos, mutta nämä olivat jo valmiiksi ulkona. Ehkä se vähensi limaisuutta, sillä nämä olivat todella hyviä.

Pääruoaksi söin elämäni ensimmäisen kerran hevosta. Maku ja koostumus oli aika nautamainen, mutta jokin ero siinä oli. Maku oli välillä hiukan riistamainen tai maksamainen. Kummastakin tykkään, joten ei siinä mitään. Potut olivat aika jauhoisia, mutta hepan päällä ollut karamellisoitu sipuli oli aivan ihanaa ja sopi lihan kanssa hyvin. Hävyttömän helppoa, mutta hyvää, jos tykkää sipulista, kuten minä.
Hieno ateria sai arvoisensa päätöksen porkkanakakusta, tyrnijäätelöstä ja vaahdosta, jonka koostumuksen jouduin kysymään tarjoilijalta. Siinä on kuulemma vuohenjuustoa, mascarponea ja sitruunaa, ja oli hyvää! Kakku oli aika kuiva, erilainen mitä itse yleensä teen, mutta juustovaahdon kanssa oikein hyvää. Kaikki kolme sopivat hyvin yhteen, vaikka tyrnijäätelö oli aika miedon makuista. Ruoan kanssa join espanjalaista punaviiniä edellisen viinilistan puolelta, mutta jälkkärin kanssa maistoin Rönnvikin viinitilan viherherukkaviiniä. Kuvauksen mukaan se on makea jälkiruokaviini, mutta herukan happamuus hiukan taittaa makeutta. Mielenkiintoinen tuttavuus silti, ja sopi mielestäni hyvin tähän ruokaan.

Hinta oli ilman viinejä aika tarkkaan sen 37 e, mitä kaikki Food is Art-menut maksavat. Tulipahan sekin raha sitten käytettyä, eikä se rouheassa ravintolassa hukkaankaan mennyt. Seuraa olisin ehkä kaivannut, mutta tarjoilijat olivat niin mukavia, että heidänkin kanssaan tuli juteltua. Eikä iskenyt annoskateus, niin kuin edellisellä kerralla.