Tv-aterioita, jatko-osa

Koska edellinen postaus venyi niin pitkäksi ja kellokin oli jo paljon, jätin kirjoittamatta siitä, mitä olen viime päivinä syönyt telsua tapittaessani. Minulla on paha tapa tehdä syödessänikin jotain, joko lukea tai katsella. Seurassa pyrin välttämään tätä, vaikka meidän kotona saa aina syödä telkkaria katsoessa. Lehti pitää myös aina lukea aamiaisella, vaikka olisikin seuraa.

Viikko sitten otin Itu-Joonaksen jälleen kaapista ja laitoin siihen tällä kertaa mung-papuja. Edellisestä sinimailasepisodista viisastuneena laitoin papuja hyvin vähän, itse asiassa oikein sopivasti. Löytämäni ohjeet kehottivat liottamaan papuja 12 h, jonka jälkeen niitä idätetään pari päivää, lyhyemmän aikaa kuin sinimailasia. Viimeviikkoisen risteilyn takia idut menivät vähän yli, mutta päätin käyttää niitä silti.

Idut ovat jo vähän itäneet, laitoin papuja noin sentin kerroksen.

Osassa ituja pilkisti jo lehti

Mung-pavun idut ovat oikein hyviä sellaisenaan, mutta päätin tehdä omistani salaatin. Näin kevättalvella vierastan hieman kasvihuonevihanneksia sekä siksi, että nyt ei ole sesonki, että hinnan takia. Nyt päädyin kuitenkin ostamaan kurkkua ja tomaattia omaan versiooni mogulisalaatista. Ohjeen löysin Eläinoikeusfoorumilta, minne se oli kopioitu kirjasta "Indian - the fragrance and foodways of the Indian ritual for creative cooking"

Mogul-salaatti (6 hlö:lle)

2,5 dl mungpavun ituja
3 kurkkua kuutioituina
4 tl kookoshiutaleita
2 tomaattia kuutioituina
1 dl tuoretta korianteria silputtuna
1 dl tuoretta minttua silputtuna
1 dl tuoretta basilikaa silputtuna
1 nippu kevätsipuleita hienoksi viipaloituna
0,5 dl sitruunamehua
suolaa
pippuria

Laita idut, kurkut, kookos, tomaatit, korianteri, minttu, basilika, sipulit ja sitruunamehu kulhoon. Mausta suolalla ja pippurilla, sekoita ainekset. Peitä kulho ja anna olla huoneen lämmössä 2-3 tuntia ennen tarjoamista.

Itse sovelsin reseptiä vähän sen mukaan, mitä oli ja kuinka paljon. Kippasin koko Itu-Joonaksen sisällön, ehkä kolmisen desiä, enkä kyllä ostanut kolmea kurkkua. Yksi sai riittää, lisäksi pari tomaattia. Minttua ei lähikaupassa ollut, joten se sai nyt jäädä. Salaattiin on ilkeä laittaa kuivattua. Kevätsipulin korvasin hienoksi hakatulla punasipulilla. Oli aika jännä salaatti, aika perus mutta kuitenkin joku juju.

Kaupasta tarttui mukaani myös luomunaudan sisäpaistileikettä viimeisenä käyttöpäivänä puoleen hintaan. Olen tosi huono sellaisen lihan kanssa, jota ei saa unohtaa uuniin. Teen mielelläni patoja ja keittoja, joihin voi käyttää halvempia ruhonosia ja jotka vain paranevat hauduttaessa. Makukin on yleensä hyvä. Olin ilmeisesti liian hidas liikkeissäni tämän leikkeen kanssa, sillä se pääsi kuivahtamaan ja sitkistymään. Pannu oli myös liian kylmä, joten edes kaunista pintaa en onnistunut saamaan aikaiseksi.

Suosin yleensä luomua itse tuotantotavan perusteella, en siksi, että se olisi herkullisempaa tai terveellisempää. Terveellisyydestä voi olla montaa mieltä, ainakin torjunta- ja lisäaineita luomussa käytetään vähemmän, mutta varsinaisia ravintoaineita luomussa ei välttämättä ole enempää. Juuri tuotanto on oma motiivini: maa voi paremmin, kun siihen ei jatkuvasti syydetä kemiallisia lannoitteita ja eläimet voivat paremmin, kun ne pääsevät joskus ulos, saavat syödä luonnollista ravintoaan ja leikkiä toisten nokkimisen sijaan. Lihan kohdalla on kuitenkin pakko vedota myös makuun: luomuliha maistuu ja näyttää lihalta. Osta vaikka paketti luomujauhelihaa ja toinen naudanpaistijauhelihaa (ero sikanautaan olisi jo liian huima) ja huomaa itse. Jos ihminen on sitä mitä hän syö, niin sitä suuremmalla syyllä eläinkin on.

Kylkeen tietysti pottuja ja puolukoita. Pyöräytin pannulla vielä pienen kastikkeen.


Ei se liha kyllä oikeasti noin pinkki ollut!

Seuraavaksi kerron teille kalasta, joka ei ole hauki.

Tv-aterioita

Kulunut kevät on mennyt ehkä vähän liiankin tiiviisti telsua tapittaessa. Minkäs teet, kun vastoin kaikkia ennakko-olettamuksia sieltä tulee kaikkea kivaa! Tallentava digiboksi on sekä siunaus että kirous, toisaalta on kätevä nauhottaa ohjelmia ja katsoa niitä sitten kun on aikaa (ja kelata mainoskatkojen ohi, herranjestas!), mutta toisaalta tulee nauhoitettua kaikenlaista, mikä vois ehkä kiinnostaa, etenkin elokuvia. Mutta ruoan ja ruokaohjelmien ystäville kevät on ollut oikein mielenkiintoinen.

Alkuvuoden tapaukset ovat ehdottomasti Master Chef ja Top Chef, joista molemmat ovat jo kohta loppumassa, ja joita molempia olen seurannut alusta asti. Tykkään eniten jälkimmäisestä, vaikka eron tekevät monet pienet asiat. Ammattilaista työssään on aina tietysti ilo seurata. Master Chefissä ehkä eniten tökkivät miesjuontajien yleinen habitus ja stailaus sekä ärsyttävä amerikkalainen leikkaus, jossa ensin näytetään joku asia, jonka jälkeen kolme puhuvaa päätä kertoo, mitä tapahtui. Etenkin Sirli ja Karoliina ovat olleet äänessä niin pahasti, etten enää oikein siedä kumpaakaan. Karoliinaa ei toisaalta enää tarvitse. Master Chefissä suosikkini on ehkä eniten Sikke Sumari, josta tykkäsin jo Kokkisodan aikana, mutta jos kilpailijoista pitää joku valita, niin Joonas ja Erik ovat ehkä tehneet suurimman vaikutuksen. Melkein kaikki muut kilpailijat ärsyttivät jollain tasolla.

Top Chefissä suosikkeja oli sitten useampi. Artoon tykästyin ensimmäisenä, ehkä sen takia, että olemme samanikäisiä, mutta hän on saanut elämässään näinkin nuorena jo paljon aikaiseksi. Myös hänen tatuointinsa vetoaa minuun: jos joskus pitäisi jotain pysyvää ihoonsa hakata, "Syö Juo Nauti" olisi ihan kelpo ohje tällaiselle hedonismiin taipuvaiselle tytölle. Arto kuitenkin putosi, jolloin aloin fanittaa neljää parasta: Akselia, Samua, Mikaa ja Anninaa. Markusta en voinut missään vaiheessa sietää. Hän tuntui tekevän koko ajan pahoja mokia, vaikka välillä homma sujuikin. Fyysinen olemus pisti myös silmään, samoiten anglismit. Se on kastike, eikä mikään dressing!

Anglismit häiritsevät myös ohjelmien nimissä. Ilmeisesti kyse on formaatin vaatimuksista, vaikka mieluusti olisin nähnyt telkkarissa Mestarikokin ja Huippukokin. Kotimaisuutta on onneksi painotettu molemmissa ohjelmissa, ja huippukeittiömestareita on löytynyt kotimaastakin television tarpeisiin. Tehdään sitä hyvin täälläkin, ja omista raaka-aineista!

Kahden jättiläisen lisäksi olen huomannut monia muita, kiinnostavia ruokaohjelmia. Kotimaisista esiin kannattaa nostaa Heikin lähiruokaa, missä Heikki Ahopelto kiertää ympäri maata paikallisten tuottajien perässä. Kolmannessa jaksossa oltiin Tampereen kauppahallissa ja tehtiin lempiruokaani lammaspataa, jonka kanssa nautittiin yhtä lempijuomistani sahtia! Kaiken kruunasi savusauna ja muurinpohjalätyt. Ei paremmaksi mene! Ohjelmassa on myös tietoa ruoantuotannosta ja elintarvikelainsäädännöstä. Sarjaa pystyy näköjään katsomaan myös netissä, mutta ohjelman alkuun on tungettu einesruokamainoksia, kuten telkkarissa. Onhan se ruokaa juu, muttei Soup in a cup tai Saarioisten roiskeläppä ehkä ole ihan katsojakunnan makuun.

Ulkomaalaisista ruokasarjoista seuraan lähinnä Jamien ruokavallankumousta. Ohjelmaa ei voi suositella kovin heikkohermoisille, sillä Jamien tarkoitus on saada Amerikan epäterveellisin kaupunki, Huntington, Länsi-Virginia, ja tämän esimerkin kautta koko maa, tajuamaan ruokansa epäterveellisyyden. Rasvan, lisäaineiden ja prosessoidun ruoan kulutus on niin suurta, että koululaisille tarjotaan aamiaiseksi pizzaa ja lounaaksi nugetteja. Yhteistyöhön lupautuneen perheen käytetyin kodinkone on rasvakeitin. Lasten odotettu elinikä on alempi kuin vanhempiensa varhain aloitetun ylensyönnin seurauksena. Esimerkkiperheen 12-vuotiaalla pojalla epäiltiin aikuistyypin diabetesta. Ohjelman tarkoitus on järkyttää, ja siinä se kyllä onnistuu. Välillä mennään amerikkalaisen idiotismin päivittelyn kautta sosiaalipornoon, mutta onhan se nyt ihan hemmetin pelottavaa, että jossain tapahtuu tuollaista. Tätäkin pystyy seuraamaan netissä, toisaalta tarjolla on vain edellinen jakso ennen seuraavan esittämistä. Loput löytyvät Youtubesta. Sieltä pystyy seuraamaan esimerkiksi ekaluokkalaisia, jotka eivät tunnista tomaattia tai perunaa, mutta vetävät kyllä kaksin käsin ranskalaisia ketsupilla. Jamie näyttää lapsille, miten broilerinruhosta irroitetaan mössö, josta nugetit tehdään, mutta kun mössön paistaa rasvassa, haluaisivat lapset silti syödä sitä. Kouluruokailusta vastaava täti vaatii, että Jamien kasvisnuudeleiden rinnalla tarjotaan lisää vihanneksia, vaikka ranskalaisia. Ranskalaiset lasketaan vihanneksiksi. Vain muutamia mainitakseni. Kannattaa katsoa itse.

Ruokaohjelmien lisäksi seuraan Täydellisiä naisia, vaikka sarja onkin nyt tauolla, sekä Idolsia. Täytyyhän lukiokaveriani kannustaa! Edellistä linkkiä etsiessäni silmiini osui Maikkarin etusivulta ruokaosiosta Perussuomalainen lihakeitto. Siis mitä hittoa? Saako siihen Soinin sisäpaistia? Edustaako lihakeitto jotain puoluetta? Miksei Keskustaa, miksi persuja? Tykkään lihakeitosta, mutta en missään nimessä halua yhdistää sitä perussuomalaisiin, enkä oikein mihinkään muuhunkaan puolueeseen. Kotimaisen, puhtaan ruoan pitäisi olla kaikille yhteinen asia, mutta usein tämäkin jää kaunopuheiden tasolle. Kauhulla odotan esim. Ahlmanin maitobaarin kohtaloa.

Suklaamysliä, ei lisäaineita!

Olen aina tykännyt myslistä, jota olen vuosien varrella syönyt vaihtelevasti niin maidon, viilin kuin jogurtinkin kanssa. Viime vuosina ekohippeilyni vallatessa alaa olen alkanut suosia luomumysliä, ja viime aikoina olen syönyt eniten Sysmän luomuherkkujen Omena-Karpalomysliä. Valitettavasti 400 g pakkauskoko on aika pieni, ja vaikka Tamyn luomuruokapiirin kautta saa myös viiden kilon sankoa, on se ehkä vähän liian iso. Kemikaalicocktailin rohkaisemana tein sitten vihdoin mysliä itse, koska siinä voi säädellä pakkauskokoa (eli tehdä liikaa joka tapauksessa).


Heitin korkeareunaiselle pellille oman versioni Kemikaalicocktailin myslistä. Noora itsekin kuulemma vaihtelee myslin koostumusta sen mukaan, mitä tekee mieli ja mitä kaapeista löytyy. Tässä tämän pellillisen versio:

Pähkinäsuklaamysli

n. 1 l kaurahiutaleita
1 dl kurpitsansiemeniä
1 dl auringonkukansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
pari desiä pähkinöitä morttelin kautta (parapähkinöihin tehoaa veitsi parhaiten)
hunajaa
paljon rusinoita!
raakasuklaata

Sekoita kovat aineet (hiutaleet, siemenet, pähkinät) keskenään ja levitä uunipellille. Valuta hunajaa päälle ja iske 175-asteiseen uuniin. Sekoita usein, mysli palaa helposti! Ensimmäiset 5 min kannattaa tosin odottaa, että hunaja sulaa ja sitä on helpompi sekoittaa muun myslin joukkoon (Noora tekee tämän lämmittämällä oliiviöljyä ja hunajaa ja kippaamalla seoksen kovien aineiden sekaan, voit kokeilla). Paahda noin vartti, ulkomuodosta huomaa kyllä.

Kun kovat aineet ovat paahtuneet, heitä mukaan rusinat ja raakasuklaa. Suklaa sulaa kivasti kuumaan mysliin. Yritä olla napsimatta kaikkea pannulta, ette usko, kuinka hyviä lämpimät parapähkinät ovat! Parapähkinöistä on viime vuosina tullut mun suosikkejani, maku on mieto ja muistuttaa lähinnä puhdasta energiaa. Jotkut pähkinät, esim. saksanpähkinä, saattavat kutittaa suutani, mutta parapähkinä ei sitä tee.

Kaikki oman myslini ainekset ovat luomua, käytä sinäkin mahdollisuuksien mukaan, niin saat täysin lisäaineettoman myslin.

Lapsena napsin makeanhimooni myslipussista rusinoita, mutta nyt niitä saa laittaa mukaan ihan niin paljon kuin tahtoo! Heti kun tämä satsi on käytetty, pitää kokeilla jotain hedelmäistä versiota. Taateleita? Omenoita? Ananasta? Papaijaa!

Loppusijoituspurkiksi toin kotoa vanhan lasipurkin, josta en hennonnut liuottaa etikettiä pois.

Tätä saa hetkisen syödä! Ja aamulla, kun mutustin tätä aamupalaksi luomujogurtin kanssa, osui silmääni päivän Aamulehdestä juttu (jota en löydä netistä) lisäaineettoman ruoan kalleudesta. Toimittaja oli testannut, että lisäaineellinen ruokakassi on puolet halvempi kuin lisäaineeton, eikä kaikille tuotteille löytynyt edes lisäaineetonta vaihtoehtoa. On kuitenkin hyvä, että tästä aiheesta puhutaan, jotta kuluttajat voivat vaatia parempaa ruokaa. Eniten jutussa ärsytti takuuvarma Aamulehtiuutisointi:

"Lisäaineettomien valmistuotteiden löytäminen on työlästä, jossei tiedä, mitä etsii. Monissa tuotteissa E-aine on kirjoitettu auki siten, että tuoteselosteesta ei löydy yhtään E-koodimerkintää, vaika siinä olisi mainittu esimerkiksi emulgointiaine, happamuudensäätöaine ja arominvahvenne - lisäaineita kaikki.

Lisäaineettomampaa ruokavaliota suunnittelevan täytyisi opiskella Eviran sivuilta löytyvä E-koodiavainluettelo tai ottaa se mukaan kauppaan, jotta auki kirjoitetut lisäaineet olisi helpompi tunnistaa.

Kannattaa varata kauppareissuun aikaa, sillä lisäaineettoman vaihtoehdon löytäminen ei tapahdu hetkessä."

Ei se hei oikeasti niin vaikeaa ole. Jos kaipaa lisäaineetonta einestä, voi etsintä olla vaikeaa, mutta esimerkiksi Saarioisten maksalaatikossa, jota hehkutin aikaisemmin ja joka jutustakin löytyy, ei ole lisäaineita. Käsittelemätön ruoka on useammin lisäaineetonta kuin käsitelty, vaikka vihanneksiin ja hedelmiinkin kaikenlaista lisäillään. Jos haluat olla varma, osta luomua.

Eikä sitä koodiavainluetteloa tarvitse opetella ulkona. Tuoteselosteessa pitää ilmoittaa syy, miksi lisäainetta on käytetty (ryhmänimi), ja lisäaineen nimi joko koodilla tai nimellä. E-koodi on helppo tunnistaa lisäaineeksi, joista osa on vaarallisempia kuin toiset. Jos E-koodi on kirjoitettu auki, makustele sanaa. Tulisiko sinun mieleesi laittaa sitä ruokaan? Löytyykö kaapistasi soijalesitiiniä, kaliumsorbaattia, muunneltua tärkkelystä, natriumnitriittiä, hiivauutetta? (Itse asiassa mun kaapistani löytyy happamuudensäätö- ja hapettumisenestoaine E 330:aa, tuttavallisemmin sitruunahappoa, jota käytin viime syksynä siiderintekoon.)

Jos tarkemmin haluaa perehtyä siihen, mikä lisäaine on mikin, voi Eviran sivuilta ladata E-koodiavaimen. Tosin elintarvikevirasto haluaa muistuttaa, että "lisäaineita lisätään elintarvikkeisiin tarkoituksella ja niillä on jokin haluttu teknologinen vaikutus. Lisäaineiden avulla pyritään esimerkiksi estämään bakteereiden ja muiden tauteja aiheuttavien mikrobien kasvu, parannetaan elintarvikkeen koostumusta, makua, ulkonäköä tai ravitsemuksellista laatua. Lisäksi lisäaineet ovat hyvin tutkittuja ja niiden turvallisuus on arvioitu monin erilaisin puolueettomin tutkimuksin ennen kuin ne hyväksytään markkinoille ja käytettäväksi elintarvikkeiden valmistukseen." Jos haluat poikkeavan näkemyksen, ei tarvitse paljoa googlailla. Voit myös katsoa YLE Areenasta hienon dokumentin Terveys lautasella, esillä vielä viikon ajan!

Kouluruokaa etsimässä

Kouluruoka jaksaa puhuttaa ihmisiä aika ajoin. Tällä hetkellä mitään suurta kohua ei ole ilmassa, mutta tuoreessa muistissa on vuoden vanha katastrofi nimeltä kasvisruokapäivä. Siis ettei joka päivä saisi nuori ihminen syödä lihaa?! Jos haluaa menettää uskonsa ihmiskuntaan, kannattaa katsoa otos Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelusta. Hauskintahan (?) on se, ettei suurimmassa osassa koulun "liharuokaa" ole edes lihaa, vaan nahkaa, rasvaa, soijaproteiinia, muunneltua tärkkelystä ja arominvahventeita. Tämänpäiväinen Aamulehtikin taas muistutti, ettei teollisissa lihapullissa ole juurikaan lihaa.

Omat muistoni kouluruoasta vuosituhannen vaihteen Lahdesta ovat pääasiassa mukavia. Ruoka oli yleensä hyvää tai vähintäänkin kohtuullista. Lisäksi opin jo varhain arvostamaan maksutonta ruokaa, ja koulun loputtua sitä arvostaa vielä enemmän. Onneksi on yliopiston halpa opiskelijalounas! Molemmissa on kuitenkin se ongelma, ettei halvalla saa hyvää, ja laitosruoka on laitosruokaa. Koska kouluista on poistettu valmius tehdä itse ruokaa, tulee teollinen ruoka valmiissa paketissa keskuskeittiöstä ja isketään uuniin lämpiämään. Ruoka on täynnä lisä- ja säilöntäaineita ja vihanneksista häviävät ravintoaineet, kun niitä säilytetään valmiiksi kuorittuina ja paloiteltuna pitkiä aikoja vakuumissa.

Jos minä saisin päättää (mutta ehkä onneksi en saa), otettaisiin koulun oppilaat mukaan ruoanlaittoon. Tietty osa oppilaista olisi päivän tai viikon keittiöapulaisina esim. pesemässä perunoita, pyörittämässä sämpylöitä tai pilkkomassa vihanneksia. Syksyisin koko koulu kävisi poimimassa marjoja, kuten wanhaan hyvään aikaan kouluissa tehtiin. Hygieniamääräykset kuitenkin estävät tämän. Siitä syystähän ne vihanneksetkin tulevat valmiiksi käsiteltyinä, koska esimerkiksi multaisia juureksia ei saa käsitellä koulukeittiössä, vaan niille pitää olla oma tilansa. Myöskään leipomista ei saa harrastaa jauhopölyn vuoksi. Villeissä marjoissakin voi olla vaikka mitä pöpöjä tai ötököitä, ja joku oppilashan voisi eksyä metsään tai ahdistua ja loukata itsensä. Kaikki kaatuu myös siihen, ettei oppilaita saa päästää keittiöön: heillä ei ole hygieniapassia eikä vaadittavaa koulutusta. Ruoka tulee linjastolle värittömänä ja mauttomana, teollisena mössönä, jolle on helppo sanoa yök.

Eikä yökkäilyn kohde ole aina suinkaan se kasvisruoka, vaikka innokkaimmat lihansyöjät niin väittävätkin. Lempiruokien joukossa on kasvisruokiakin, minkä on huomannut myös opettajansijaisuuksia tekevä ystäväni. Tilliliha pysyy vuodesta toiseen inhokkina, vaikka itse tykkäsin siitä(kin). Ruokatunnilla pizzeriaan tai hampurilaiselle kipittävät yläkoululaiset eivät ole mitenkään yhteydessä kasvisruokaan, vaikka Viikon valopää niin väittääkin. Tuskinpa kukaan koulun alueelta poistuva ajattelee, että kasvisruoka ei ole riittävän terveellistä tai energiapitoista, tai etteivät he halua tukea viherpiipertäjien ja maailmanparantajien agendaa tehotuotettujen eläinten aseman parantamiseksi, vaan syövät mielummin lihaa. Kyllä kouluruoan välttelyyn ja hampurilaisella käymiseen on ihan muut, suurimmaksi osaksi sosiaaliset, syyt.

Joten mitä tehdä? Suurin osa kouluruoan lihasta ei ole lihaa, eivätkä koululaiset halua syödä sitä, koska se on ällöä, mutta eivät halua syödä myöskään kasvista, koska se ei ole lihaa. Täh? Liha on kallista, siksi sitä ei eineslihapulliin laiteta. Joten miksi syödä kanannahkaa, jos samalla rahalla ja halvemmallakin saa linssejä, papuja, soijaa, tofua ja vihanneksia? Myös henkilökunnan uudelleenkouluttaminen maksaa, sillä koulusta ja kokista riippuen tietämys kasvisruokavaliosta voi olla heikoilla kantimilla. Jo kouluaikana kasvissyöjäksi ryhtyneet ystäväni ovat kertoneet melkoisia kauhutarinoita siitä, millaisella ruoalla heidän oletetaan pärjäävän koko koulupäivän.

Oma lempiruokani koulussa oli ohrasuurimopuuro. Nyt, viisi vuotta ylioppilaskirjoituksista, on sen himo käynyt välillä sietämättömäksi. Ongelma vain on se, etten ole kotioloissa onnistunut saamaan aikaiseksi vastaavaa, mutta aika lähelle kyllä. Ilo huomata, etten ole yksin himoni kanssa, vaikka toistaiseksi kukaan muukaan ei ole onnistunut ongelmaa ratkaisemaan.

(yritän myös kehittää ruoankuvaustaitojani)

Ongelma on luultavasti käyttämissäni rikotuissa ohrasuurimoissa, jotka olen tilannut Tamyn luomuruokapiirin kautta Ponkiniemen luomutilalta. Nämä eivät takuulla ole samaa kamaa, mitä suurtalouskeittiö käyttää (vaikka ilmeisesti tila toimittaa viljatuotteita myös lähikouluille, iso plussa siitä!). Suurimoita ei ole puhdistettu, ja niissä on kaikenlaista hitaletta, joka antaa puurollekin rusehtavamman sävyn. Lisäksi keitetyt suurimot eivät puuroudu aivan samalla tavalla kuin koulussa, vaan ne tuntuvat suussa selvästi erillisinä. Kouluruoat tehdään yleensä hylana, joten maidon vaihtaminen hylaan voisi myös viedä makuelämystä oikeampaan suuntaan. Kaiken kruunaisi tietysti lisä- ja makuainemehukeitto, johon ei pääse käsiksi anopin tekemällä mehulla.

Mutta on tämä omakin versioni aika hyvää. Pitkällä hauduttamisella siitä saa vielä parempaa.

Ohrasuurimopuuro

1,5 dl rikottuja ohrasuurimoita
1,5 l vettä
1 l maitoa
suolaa

Kiehauta vesi, lisää ohrasuurimot. Keitä kunnes vesi imeytyy suurimoihin, lisää tämän jälkeen maito. Keitä puuroa hiljaisella tulella, kunnes koostumus on sopiva, itselläni meni kokonaisuudessaan kaksi tuntia. Suolaa vasta hauduttamisen jälkeen, tarjoile mehukeiton tai marjojen kanssa.

Appelsiinitofu ja itujämät

Edellisen tofukokeiluni menestyksen perusteella uskaltauduin kokkaamaan tofua toisenkin kerran. Kuten uhkasin, seuraavana listalla oli Lettupannun appelsiinitofu.


Odotukseni olivat todella korkealla luettuani itse päivityksen ja siihen liittyvät kommentit. Ehkä siitä syystä jouduin pettymyksekseni toteamaan, ettei tästä nyt makuhermo räjähtänyt. Hyvää se silti oli, ja teen tätä varmasti toistekin. Ostin 270-grammaisen paketin Oy Soya Ab:n perustofua , jonka leikkasin kuuteen viipaleeseen, jotka leivitin ja paistoin. Leivitettä jäi vähän yli, joten palat olisivat voineet olla ohuempiakin. Tätä ei muuten kannata tehdä vain itselleen, ellei sitten syö koko pakettia: seuraavana päivänä lämmitettynä tofun kumimaisuus oli palannut. Voihan sitä tietty valmistaa vain osan paketista, mutta silloin leivitettä jää entistä enemmän yli, koska kananmunaa saa vain yhdenkokoisessa pakkauksessa.

Lisukkeita voisi vähän varioida, kenties eksoottisempaan suuntaan. Itse keitin lisukkeeksi riisin sijasta ohraa kotimaisuuden, luomuuden ja suuremman ravintoarvon takia. Lettupannulla jotkut kommentoivat syöneensä tätä salaatin kanssa, mikä jottei. Oman lautaseni oikean puolen täyttävä keko on epäonnistunut kokeilu, sillä kaikkea piti kokeilla, kun Itu-Joonas oli niin tuottoisa. Tarjolla siis laiskan opiskelijan talvisalaattia: en jaksanut raastaa porkkanaa. Kannattaa jaksaa, maku ei ollut kauhean hyvä.

Onneksi nyt idut ovat loppu, niin pääsee testaamaan seuraavaa laatua! Söin sinimailasen ituja usemman kerran parissa erilaisessa sosekeitossa, mutta tää talvisalaatti oli aika kova veto. Syötin sitä siskollenikin ja kihlatulleen, ja vaikuttivat tykkäävän. Itse asiassa iskin heille mukaan loput idut, saavatpahan hekin testata niitä :D

Einestä itse

Vispipuuro on maksalaatikon ohella melkein ainoa eines, jota ostan. Käyn töissä säännöllisen epäsäännöllisesti, ja jos jostain syystä kotona ei ole evästä viikonlopputöiden varalle, nappaan yleensä lähikaupasta mukaan paketin maksalaatikkoa ja vispipuuroa. Puolikas molempia on oikein hyvä työlounas yhdelle päivälle, joten paketit riittävät viikonlopuksi. Yleensä teen ruokaa niin, että sitä jää ylikin, mutta esimerkiksi kesäisin, kun teen ihan oikeita viikkotuntimääriä, jää kokkailu vähemmälle ja lähikaupan valmisruokahylly tulee tutummaksi. Itselleni valmisruoat ovatkin pääasiassa työpaikkaruokia, enkä osaa kuvitella syöväni niitä kotona. Jos tulen rankankin työpäivän jälkeen kaupan kautta kotiin, ostan yleensä vihanneksia, säilykkeitä tai jauhelihaa, joista voin pikaisesti pyöräyttää vaikka pastakastikkeen tai omeletin. Yleensä kotoa löytyy jo valmiiksi jotain helppoa ja nopeaa, kuten tomaattimurskaa, johon voi heittää sipulia, valkosipulia ja kaapista löytyviä vihanneksia, vaikka vähän nuhjaantuneitakin. Kastike valmistuu samassa ajassa kuin pasta kypsyy, riittää kahdellekin tarvittaessa, maistuu paremmalta ja tietää varmasti, mistä se on tehty.

Kumpikaan, maksalaatikko tai vispipuuro, ei ole pahanlaatuinen kemikaalicocktail lisäaineidensa puolesta. Äitien tekemään vispipuuroon on käytetty kahta säilöntäainetta, nekin mehussa, maksalaatikossa ei ole yhtään lisäainetta. Näistä aineista syntyisi laatikko kotioloissakin: rasvaton maito, riisi, suomalainen sian-, broilerin- ja naudanmaksa 16 %, kasviöljy, siirappi, rusina, suola, kasvimargariini (kasvirasva, aromi), sipuli, mausteet (mm. valkopippuri). Maksalaatikossa pitää olla rusinoita. Mikrossa lämmittäminen on sen verran vaikeaa, että annos pitää kauhoa metallivuoasta lautaselle ennen lämmitystä, mutta muuten se voittaa lisäainekyllästetyt mikroateriat mennen tullen. Paitsi, että senkin makuun kyllästyy.

Maksalaatikkoa en ole vielä tehnyt itse, mutta vispipuuroa kylläkin. Itsetehdyssä vispipuurossa on mielestäni parempi maku ja koostumus kuin purkissa, tulee halvemmaksi ja on itse tehtyä. Enkä omaan vispipuurooni laita omenamehua, vaikka se on ehkä enemmän mielipidekysymys. Laitan puuroon mehun sijasta puolukoita, mikä vaikuttaa varsin dramaattisesti sen ulkonäköön.

Puolukkavispipuuro

1 l vettä
puolukoita maun ja saatavuuden mukaan
1 dl mannasuurimoita
sokeria, hunajaa tms. maun mukaan.

Keitä vesi, lisää puolukat siihen. Etenkin ulkomaisia puolukoita neuvotaan keittämään pari minuuttia, mutta lisään yleensä myös itse keräämäni puolukat keitinveteen. Ne hajoavat siellä ja antavat vedellekin makua. Lisää mannasuurimot ja hauduta kypsäksi, 10-15 min. Anna jäähtyä, makeuta makusi mukaan ja vatkaa mieluiten sähkövatkaimella kuohkeaksi. Itse aina skippaan tämän kohdan ja yritän saada puuron jäähdytettyä kylmässä vesihauteessa käsin vatkaten. Lopputulos ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin rauhassa jäähtynyt ja sähkövatkaimella vatkattu puuro. Nauti kylmän maidon kanssa, tietysti.

Mannasuurimoita myydään kilon paketeissa, joten siitä riittää aika moneen puurokattilalliseen. Minua ja avomiestäni on siunattu molempien sukujen mökkien hyvillä puolukkamailla, joten puolukoitakin on yleensä syksyisin niin paljon, ettemme tiedä, mitä niillä kaikilla tekisi. Vispipuuro on hyvä jatkosijoituspaikka pakastetuille puolukoille, osa päätyy piirakoiksi yleensä omenan kumppanina ja suurin osa syödään etenkin liharuokien lisukkeena. Kuten kaalikääryleiden. Puolukoiden keittämisestä voi kuitenkin olla montaa mieltä. Ulkomaiset puolukat pitääkin keittää, mutta kotimaisissa ei ole niin suurta ruokamyrkytyksen vaaraa. Marjat ovat herkkiä keittämiselle, joten jos haluaa saada enemmän vitamiineja irti, voi valmiiseen puuroon lisätä vaikka vatkaamisen yhteydessä soseutettuja puolukoita. Itse en pidä kokonaisista, vaikka tuossa lautasellakin niitä näkyy. Suussa räsähtävä puolukka peittää muun puuron alleen. Toisaalta osa vitamiineista tuhoutuu jo pakastamisen ja säilyttämisen yhteydessä.

Ruoasta taidetta

Jokiksessa julkistettiin jo aiemmin ruokaan ja taiteeseen liittyvä kilpailu, johon tietysti teki mieli osallistua. Tarkoitus on ottaa taideteos ja tehdä sen pohjalta annos. Itse en jaksanut lähteä merta edemmäs kalaan, ja valitsin taideteoksekseni taulun, joka on riippunut seinälläni melkein jokaisessa asunnossani, ja johon liittyy tarina.


Tarina juontaa juurensa lukioaikoihini lahtelaisessa Tiirismaan lukiossa ja alkuvuoteen 2005. Edellisen vuoden tapaninpäivän tsunami kosketti koko Suomea, niin myös kouluamme. Viereiseltä ala-asteelta oli jäänyt kaksi sisarusta täysorvoiksi, ja moni tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka oli ollut paikan päällä. Avuntarve oli suuri, ja musiikki-kuvataidelukio päätti tehdä jotain. Järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertti, jossa muusikot esiintyivät ja kuvataiteilijat järjestivät teosmyynnin kuvisluokkaan vuosien varrella jääneistä töistä. Tuotot tilitettiin avustusjärjestöille. Suurin osa myynnissä olleista töistä oli vähän sellaisia, että ne on luultavasti haluttu unohtaa kuvisluokkaan, mutta tämä? Joku rakentaa kehyksen, pingoittaa kankaan, maalaa siihen tällaisen ja unohtaa kuvisluokkaan? En ymmärrä. Teos on signeeraamaton, eikä siinä ole vuosilukua. Varasin sen heti, kun näyttely oli saatu pystytettyä, ja siitä lähtien se on ollut kaikissa muissa asunnoissani paitsi Uppsalassa vaihtopuolivuoteni aikana. En tiedä, miten päin se pitäisi ripustaa, mutta pystyssä se oli myyntinäyttelyssä ja tykkään siitä eniten näin.

Taulun pohjalta lähdin sitten tekemään ruokaa.

Lautasella on mutakakkua, vaniljalla maustettua kermavaahtoa, mustikoita ja raakasuklaata. Myös maku korreloi teoksen kanssa, mitä lukijan on tosin vaikea testata. Mutakakku on siitä kiitollinen ruoka, että vaikka sen ulkonäkö harvemmin houkuttaa, on sen maku taivaallinen. Omassa reseptissäni mutakakun päälle muodostuu vaalea, kova kuori. Auttaisikohan alhaisemmassa lämpötilassa paistaminen? Paistamisen kanssa saa myös olla tarkkana, ettei taikina jää liian raa'aksi tai paistu liian kypsäksi. Lautanen oli ainoa sininen, mitä minulla on, ja se saisi olla tummempi, mutta menköön. Toinen vaihtoehto oli sininen Taika-lautanen, mutta se on itsessään jo taideteos, ja saattaisi sekoittaa asetelmaa liikaa.

Kilpailun osallistumisaikaa on pidennetty kuukaudella, joten sinäkin ehdit tehdä omasi!

Tofucurry ja talvisalaatti

Tofu on mielenkiintoinen elintarvike. Olen yrittänyt aiemminkin kokata siitä, mutta lopputulos on yleensä ollut nahkea ja mauton. Yleensä syön sitä aasialaisissa ravintoloissa, koska niistä löytyy tietotaito sen valmistamiseen. Kerran uskaltauduin jopa kokeilemaan tamperelaisen Pikkukiinalaisen (oikealta nimeltään Nguyen Cao Su) Tofu Käägiä, joka on valittu vuosi sitten Aamulehden Valo-liitteen ravintolakyselyssä yhdeksi Pirkanmaan parhaaksi annokseksi, jaetulla sijalla 13. Äänimäärä ei ollut tosin huima, mutta täällä Mansessa Kääg ei ole mikään tuntematon tapaus. Suosioon voi tutustua esimerkiksi ravintolan Facebook-sivulla. Annos oli niin tulinen, että se poltti suuta ja pisti vatsan sekaisin, mutta jotenkin silti niin hyvää. Sitä ei voinut olla syömättä, vaikka sattui. Tofu oli valmistettu todella hyvin, kuin vaahtokarkki. Siinä oli maistuvan kuoren alla pehmeä sydän. Sellaista en ole itse koskaan saanut aikaiseksi!

Päätin kuitenkin testata tofua kastikkeessa, joka ei ollut kivuliaan tulista. Ohjeen tofu-thaicurryyn löysin Lettupannusta, joka on täynnä herkullisia kasvisruokaohjeita. Marinoitu tofu on todella hyvää! Ilmeisesti pidempi kypsennys myös parantaa sen koostumusta, tofu oli pannulla ehkä puoli tuntia.


Ulkonäkö ei tosin ole siitä kauneimmasta päästä, vaikka paprika vähän väriä tuokin. Lisukkeena basmatiriisiä, ja seuraksi pyöräytin talvisalaatin, johon tulee raastettua porkkanaa, rusinoita ja aiemmin kasvattamiani ituja. Oli hyvää! Curryyn olisi voinut laittaa ehkä vähän enemmän chiliä, mutta en ollut varma, mitä ruokaseurana ollut ystäväni siitä sanoisi tai osaisinko laittaa sitä oikean määrän, ettei vahingossakaan mene yli. Laitoin mielestäni aika reilusti alun perin, mutta ilmeisesti kookosmaito ja soijakastike pehmensivät makua.

Seuraavana tofukokeiluna listalla on Lettupannun appelsiinitofu.